Eräs palvelija pyysi saada puhutella herra Nashia. Pääkonstaapeli lähetti sanan, että Beaucaire aikoja sitten oli tullut sisään eräästä sivuovesta. Oli oletettu herra Nashin tietävän asiasta, eikä ranskalaista oltu vangittu, kun herra Molyneux oli hänen seurassaan ja meni asiasta vastuuseen. Herra Nashin harjaantuneilla kasvoilla näkyi niin valtavan hämmästyksen ilme, että herttua kääntyi häneen huolestuneena.
»Se roisto on täällä, ja Molyneux on tullut hulluksi!»
Bantison, joka oli juuri rientänyt heidän luokseen, ilmoitti: »Niin, hän on talossa, ja jos tahdotte tietää missä, niin minä sanon — tuolla pelihuoneessa. Minä näin hänet puoliavoimesta ovesta.»
»Mitä on tehtävä?» kysyi Nash.
»Lähetettävä konstaapelit —»
»Ei, ei! Joukko konstaapeleja? Se olisi skandaali!»
»Ei, kuulkaa!» sanoi herttua. »Minä valitsen muutamia herrasmiehiä, selitän heille asian, me saarramme hänet ja viemme ulos konstaapelien käsiin. Mitään ei huomata. Jääkää tänne pitämään seuraa Beaujolais'lle ja Mirepoix'lle. Tulkaa, Bantison, ottakaa tuolta mukaanne Townbrake ja Harry Rakell. Minä etsin muita.»
Kolmea minuuttia myöhemmin avasi hänen armonsa Winterset pelisalin oven selälleen. Hän sulki sen taas, kun kaikki hänen kumppaninsa olivat tulleet sisään.
»Ah», huomautti Beaucaire. »Kuusi suurta miestä.» Herttua hämmästyi nähdessään lady Maryn.
Mutta tämän suuttumuksen ilme ei ollut vielä häipynyt, ja se rauhoitti häntä. Hän tarjosi lady Marylle käsivarttansa saattaakseen hänet ovelle. »Saanko minä kunnian?»