Hän meni lady Maryn luo ja asettui tämän rinnalle. Neito painoi päänsä alas ja käänsi kasvonsa pois. Hänen tuntui olevan vaikea hengittää ja hän nojautui raskaasti tuolia vasten. »Ruhtinas», sammalsi hän kuiskaamalla, »voitteko — antaa anteeksi minulle? Minä olen tehnyt — suuren erehdyksen. Antakaa minulle anteeksi!»
»Anteeksiko?» vastasi Louis-Philippe, ja hänen äänensä tuntui yhtä murtuneelta kuin neidon, mutta hän jatkoi varmemmin: »Sehän ei ole mitään — ei kerrassaan mitään. On olemassa vain — yksi ainoa — koko avarassa maailmassa joka ei olisi kohdellut minua niinkuin te kohtelitte. Hänen luokseen menen tekemään parannusta. Tiedätkö, Henri? Minä en tule takaisin vain senvuoksi, että kuningas on minulle leppynyt. Minä tulen ilahduttaakseni häntä. Minä menen naimisiin mademoiselle'in, serkkumme kanssa. Ystäväni, pyydän, onnitelkaa minua.»
»Vaikka kuningas ei pakota häntä!» huudahti nuori Henri.
»Henri, tekeekö sinun mielesi taistella kanssani?» sanoi hänen veljensä terävästi. »Uskotko sinä, että Ranskan kuningas on viisaampi kuin minä?»
Hän tarjosi käsivarttaan lady Marylle.
»Neiti on väsynyt. Saanko kunnian?»
Hän saattoi neidon ovelle, ja tämän käsi vavahti hänen kädessään. Jommankumman vaatteista putosi joukko kuihtuneita ruusunlehtiä, joita levisi permannolle heidän taakseen. Louis-Philippe avasi oven, ja kruunujen loisto valaisi suurta joukkoa sitä kohti kääntyneitä uteliaita kasvoja. Kuului kovaa äänten sorinaa ja sorinan keskestä kuului viulujen leikkivââ soittoa, erään herttaisen, ranskalaisesta kulkijapojasta kertovan laulun säveltä.
Hän kumarsi syvään, kun lady Mary Carlisle, Bathin kaunotar, katse kankeana, kiiltävänä, hitaasti astui hänen ohitseen ja meni ulos huoneesta.