»Haha! rakas Mirepoix! Ja vielä parempaa! Eräänä iltana oli minun pakko tapella muutamien herra Wintersetin ystävien kanssa, ja eräät naiset ja kavaljeerit olivat sitä näkemässä, mutta luulevat vieläkin minun olevan palvelijan. Oo, minä olen suuri näyttelijä! On varmaa, että Ranskassa jokainen moukka tuntee ylhäissyntyisen herran. Englantilaiset ovat siitä kummaa väkeä, että he itsepäisesti pysyvät jonkun pakkomielteen lumoissa — mikä kyllä voi olla arvokas ominaisuus. Mutta hyvä ystäväni Molyneux tässä, hän puhutteli minua säädyllisesti vain senvuoksi, että olin mies ja senvuoksi, että hän itse aina on ritarillinen. Minä olen kuullut sanottavan, että hänen isänsä isoisä oli ranskalainen. Senvuoksi lähetin noutamaan häntä ja kerroin hänelle kaikki, ja hän toimitti minulle tänä iltana pääsyn tänne, jotta sain tulla tapaamaan ystäviäni.
»Minä mainitsin näille herroille jotakin serkustani, joka pyrkii sekaantumaan sukulaistensa asioihin. No niin, se herra tahtoi, että minun olisi pitänyt naida eräs hyvä ja hieno nainen, hyvin jalo ja kaunis ja herttainen.» Nuori kreivi hänen rinnallaan näytti hiukan kummastuvan näitä sanoja, mutta tuntui sitten vaipuvan vakaviin mietteisiin. »Onnettomuudeksi olin minä pöllöpää. Minä vannoin naivani kenen ja milloin itse haluan taikka myöskin jääväni naimattomaksi. Se nainen on harvinaisen viehättävä ja hyvä ja itse asiassa hyvin minuun kiintynyt — miksikä en sitä sanoisi? Minä olen siitä ylpeä. Hän on hyvin uskollinen ja anteeksiantava ja lempeä. Hän olisi samanlainen, uskoi minä, vaikka minä olisin palvelija. Mutta minä! Minä olin pöllöpää, tunteeton, sieluton nauta. Minä en osannut antaa arvoa sellaisille ominaisuuksille silloin. Minä olin niin nuori silloin — kesäkuussa. Ja minä sanoin serkulleni: 'Ei, minä otan sen, jonka itse valitsen'. 'Hullu', sanoi hän, 'hänhän on kuin sinulle luotu. Enkö minä ole viisaampi sinua?' Ja hän suuttui, ja kun hänellä on suuri vaikutusvalta Ranskassa, kerrottiin pian, että hän aikoi lähettää minut Vincennes'iin, ja minun täytyi lähteä pakoon, kunnes hänen vihansa lauhtuisi. Hyvä ystäväni Mirepoix oli juuri matkalla Lontooseen. Hän uskalsi paljon minun tähteni. Hänen parturinsa kuoli juuri ennen ylimenoa, ja minä matkustin köyhänä parturina. Mutta serkkuani, kun hän on sillä päällä, täytyy pelätä täällä Englannissakin, enkä minä saanut tuottaa Mirepoix'lie ikävyyksiä. Minä en saanut tulla tunnetuksi, ennenkuin serkkuni oli valmis nauramaan koko jutulle. Ja saattoihan löytyä vakoojia. Senvuoksi muutin jälleen nimeä ja tulin Bathiin huvikseni pelaamaan — olen aina pelannut mielelläni. Mutta kolme päivää sitten lähetti markiisi minulle sanan, että veljeni, joka tiesi, missä olin, oli tullut Ranskasta tuoden sanan, että serkkuni oli leppynyt. Hän tarvitsee minua pieneen teatteriinsa, ei voida näytellä ilman minua. Minun ei tarvitse mennä naimisiin sen neidon kanssa. Kaikki on unohdettu, jos palaan, ja veljeni ja de Mirepoix tulivat Bathiin onnittelemaan minua.»
»Vielä sananen, ja sitten olen valmis. Minä, sanoin tietäväni erään salaisuuden, ja käytin sitä pakottaakseni erään miehen toimittamaan minulle pääsyn ylhäisön piiriin — ellei hän tahtonut, että olisin salaisuuden kertonut. Hän on vapauttanut minut lupauksestani. Ystäväni, minä en halunnut saattaa miestä turmioon. Minua ei otettu vastaan. Herra Nash ajoi minut ulos. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää hyväkseni sitä miestä. Ja minä sanoin: Ottakaa minut mukaanne lady Malbourne'in tanssiaisiin 'Chateaurien'inä'. Minä heitin pois peruukkini, ajelin viikseni ja siinä samassa olin Chateaurien'in — olemattoman linnan herttua. Haha! Ymmärrättekö?»
Nuoren miehen käytös muuttui äkkiä. Hän kävi ylpeäksi, uhkaavaksi. Hän ojensi kättään ja viittasi Wintersetiin. »Nyt en ole enää 'Beaucaire', hyvät herrat. Olen ranskalainen ylimys. Se mies, joka toi minut teidän salonkeihinne kunniansa hinnalla ja joka sitten vapautuakseen kavalsi minut, on tuo kurja pelkuri, tuo pelipetturi!»
Winterset yritti väkinäisesti nauraa. Kaikki hänen ympärillään olleet vetäytyivät hänestä erilleen kuin ruttotautisesta. »Ranskalainen ylimys!» ilkkui hän raivoissaan ja kuitenkin levottomana. »Minä en tiedä, kuka te olette. Piileksikää kuinka monen nauhan ja helyn takana tahansa! Minä tahdon tietää sen miehen nimen, joka uskaltaa syyttää minua semmoisesta!»
»Sir!» huudahti de Mirepoix terävästi ja astui askeleen häntä kohti. Mutta pysähtyi äkkiä. Hän kumarsi syvään ja säädynmukaisesti, ensin nuorelle ranskalaiselle, sitten lady Marylle ja muille. »Sallikaa, lady Mary ja hyvät herrat, minulle kunnia esittää teidät tälle herralle, joka on hänen kuninkaallinen korkeutensa Valois'n prinssi Louis-Philippe, Orléans'in herttua, Chartes'in herttua, Nemours'in herttua, Montpensier'n herttua, kuninkaallisen huoneen ensimmäinen prinssi, Ranskan ensimmäinen pääri, Ranskan jalkaväen kenraaliluutnantti, Dauphiné'n kuvernööri, Kultaisen taljan ritari, Notre-Dame-ritarikunnan, Karmeliittain ritarikunnan ja Jerusalemissa olevan St Lazarus-ritarikunnan suurmestari ja hänen kristillisimmän majesteettinsa, Louis viidennentoista, Ranskan kuninkaan serkku.»
»Siinä on vain osa veljeni nimiä», kuiskasi Henri de Beaujolais Molyneux'lle. »Vanha Mirepoix ei ole heikkohenkinen, mutta voimakkaalta ihmiseltä menee kaksi päivää niiden luettelemiseen. Minä oletan, että tuo Winterset nyt tietää, kuka häntä on syyttänyt.»
»Olematon linna!» läähätti teikari Nash ja nojautui Bantisonin tukevaa olkaa vasten.
»Orleans'in herttua saa minulta haasteen tunnin kuluttua!» lausui Winterset kääntyen menemään. Hänen kasvonsa olivat melkein mustat raivosta ja häpeästä.
»Minähän sanoin, etten tahdo saastuttaa kättäni teihin koskemalla», vastasi nuori mies. »Jos te lähetätte minulle haasteen, ei kukaan gentlemanni ota sitä tuodakseen. Joka sen tekisi, saisi ruoskaa François'lta.»