Englantilaisen kalpeille huulille ilmestyi punaisia pilkkuja. »Paljonko tahdotte?» kysyi hän.
Beaucaire'in hilpeä nauru helähti huoneessa.
»Teillä on luullakseni seitsemänsataa puntaa. Voitte pitää ne, herra. Minkävuoksi tulee niin suuri herra pelaamaan herra Beaucaire'in kanssa? Kun ei kukaan muu halua pelata hänen kanssaan — hän kun ei kykene maksamaan. Haha! Senvuoksi tulee hän vaatimattoman herra Beaucaire'in luo. Rahoja, haha! Mitä minä rahoilla teen?»
Hänen armonsa Winterset synkistyi, ja hänen kasvonsa vääntyivät. Hän tuijotti vastustajaansa ja murisi hiljaa itsekseen.
»Rahojako? Huh!» sähisi pieni pelaaja. »Ei, ei, ei! Asia on vain se, että hänen korkeudellaan herttualla, vaikka onkin rutiköyhä ja hiukan huonossa maineessa, kuitenkin on pääsy mihin tahansa — ellen minä — Haha! No, herra?»
»Haa! Rohkenetteko ajatellakaan pakottaa minua —».
Beaucaire kieritti pitkää, kapeaa viiksenpäätä valkoisella etusormellaan, Sitten hän lausui: »Herra ja minä menemme tänä iltana lady Malbourne'in tanssiaisiin — teidän korkeutenne ja minä.»
»Se on rietasta röyhkeyttä!» ärjäisi englantilainen.
»Istukaa rauhassa! Siinä kaikki. Me menemme sinne yhdessä.»
»Ei ikinä.»