Samoin kuin useimmat toverinsakin oli Cass taikauskoinen. "Cass!" hänen oma nimensä. Hän koetti sormusta sormeensa; se sopi pikkusormeen. Sitte silmäsi hän pitkin maantietä. Kaikki oli vielä rauhallista. Pienet vesilätäköt alkoivat loistaa punaisella tiellä ja yhä enemmän saada ruusupunaista värivivahdusta etäisyydessä säteilevästä aamuruskosta, mutta missään ei hän voinut havaita vilahdustakaan löytämänsä esineen omistajasta. Hän tiesi, ettei tiemaalla ollut ainoatakaan naista, eikä hän voinut muistaa, että olisi nähnyt kenenkään toverinsa konsaan omistavan tällaista kalleutta. Silloin johtui hänen mieleensä, että tuo merkillinen yhteensattumus hänen jokseenkin epätavalliseen liikanimeensä "Cass" voisi antaa aihetta loppumattomaan pilantekoon, erittäinkin, kun hän olisi toverijoukon seurassa eikä niin muodoin olisi mitään tilaisuutta syventyä tunteellisiin mietelmiin. Hän antoi kiiltävän sormuksen solahtaa taskuunsa ja kääntyi mietteissään takaisin majaansa.
Kaksi tuntia myöhemmin, lukuisan kullanetsijäin jonon, mikä joka päivä taivalsi Blazing Stariin vievää tietä pitkin, lähdettyä liikkeeseen, katsoi Cass sopivaksi mainita löydöstä tovereille: "Ei kai kukaan teistä ole kadottanut mitään eilen illalla", kysyi hän sentähden varovasti ja hieman hämillään.
"Minä kadotin lompakon, jossa oli joukko tärkeitä papereita, vähintään viiden- tai kuudenkymmenen dollarin arvoiset", vastasi Petter Drummond välinpitämättömällä äänellä ja lisäsi: "Mutta eihän se merkitse mitään! Kun vaan joku tahtoisi antaa minulle ne vierasten suurmiesten kirjeet, jotka nämä omakätisesti ovat minulle kirjottaneet ja jotka samoin säilytin lompakossa ja ovat ainoastaan oikealle omistajalleen jonkin arvoiset, niin saisi hän kernaasti pitää rahat omina hyvinään. Kukaan ei saa sanoa, että minä olen mikään kitupiikki, ei!"
Tämän jutun, jolla oli hävyttömimmän valheellisuuden leima, kuulivat toiset ilman mitään huomautusta, ja mies jatkoi äänetönnä ja totisena matkaansa.
"Entä sinä sitten?" kysäsi Cass jälleen hetkisen äänettömyyden jälkeen eräältä toiselta toverilta.
"Joo, minä hävitin rahaa Vingdamissa, jossa istuin koko yön pelaten korttia Jack Hamlinin kera", vastasi kysytty miettivästi. "Mutta en usko, että näkisin ne heitettynä johonkin, en."
Toverin ironisilla hyökkäyksillään pakottaessa hänet selittämään lähemmin, ilmaisi Cass vihdoin, kuinka asian laita oli, ja näytti hänelle kallisarvoisen löytönsä. Lähin seuraus siitä oli, että tehtiin hyvinkin kymmenkunta mitä hurjimpia selityskokeita, vaikkei niistä tuntunut pätevältä kuin yksi ainoa, joka sopi yhteen sen alakuloisuuden kera, joka seurassa vallitsi, alakuloisuuden, jonka syy mahtoi olla siinä, että oli liian nopeasti hotkittu kasa paistettua läskiä ja kermaisia pannukakkuja. Otaksuttiin, että sormuksen oli hukannut jokin maankiertäjä, joka harppaili tietä myöten kantaen väärinsiepattua saalistaan.
"Jos olisin sinun sijassasi", sanoi Drummond syvämielisesti, "niin en minäkään kulkisi miehestä mieheen tuolla sormuksella kerskuen, en. Olen nähnyt parempia miehiä kuin sinut, ja miehiä, joilla oli vähemmän kuin tuo joutava sormus hallussaan, hirtetyn lähimpään parhaaseen puuhun."
"Ja minä", lisäsi eräs toinen, joka oli vielä pessimistisemmällä tuulella, "minä en puhuisi jokaiselle ihmiselle, jonka tapaan, että nousin niin turkasen varhain. Tuomarista voi moinen näyttää niin vietävän epäilyttävältä, tahdon sinulle sanoa."
Sen jälkeen hajosivat miehet jälleen ja jättivät viattoman Cassin seisomaan sormuksineen ja vielä epäselvine tunnelmineen, että oli jo tehnyt itsensä toverien epäluulon esineeksi. Ei ole tarpeellista lisätä, että kullankaivajat olivat tästä aivan vakuutetut, ja että he sanoillaan olivat juuri tarkottaneet pistää okaan toverinsa viattomaan rintaan.