Vaikkakin löytö ensi hetkessä oli herättänyt taikauskoisia toiveita Cassin sydämessä, niin ei se kuitenkaan näyttänyt tuovan mukanaan onnea, ei löytäjälleen eikä koko uudisasutukselle. Heidän mitä rasittavimman työnsä hedelmä oli päivästä päivään mitä niukin, että suonenvedontapainen vakavuus miesten kesken lisääntyi päivästä päivään. Mutta vaikkakaan Cassilla ei löydöstään ollut mitään aineellista etua, niin kiihotti hänen aarteensa kuitenkin hänen muuten ylenmäärin hidasta kuvitusvoimaansa. Se kohotti hänet ylemmäksi sitä matalaa kantaa, jolla hän siihen asti oli ollut huolettomassa, kurjassa uudisasukkaan elämässään. Ajatellen toverien viisaita neuvoja koristi hän nyt ainoastaan öiseen aikaan sormensa sormuksella. Heti kun hän oli kääriytynyt peitteeseensä, pisti hän sormuksen sormeensa ja nukkui sitte, kuten sanoi, "sitä paremmin." Mahtoiko sormus salaperäisellä tenholla loihtia miehen palavia unelmia ja paratiisillisia näkyjä näinä tyyninä, kylminä, neitseellisinä suviöinä, jolloin yksin kuukin ja suuremmat tähdet lyijynharmaalla, jääkylmällä taivaanlaella näyttivät ikäänkuin vetääntyvän vielä kauvemmaksi etäisyyteen; mitään sellaista en uskalla väittää. Kaikessa tapauksessa alkoi kuvittelu antaa hänen taikauskolleen varmaa väriä ja toivo jossain määrin lieventää hänen sokeaa uskoaan sattuman merkitykseen. Mutta senlaatuiset unelmat kuin missä hän nyt kulki, eivät olleet omiaan tekemään häntä kelvolliseksi työmieheksi niissä hommissa, joissa uudisasukkaat puuhailivat, ja seuraus siitä oli, että hän pian huomasi jääneensä yksin, joka tosin aluksi häntä miellytti, mutta joka esti häntä hyötymästä siitä käytännöllisestä elämänviisaudesta, josta toverit tavallisesti juttelivat ja kinailivat keskenään. "Piru minut vieköön", sanoi joku, joka häntä piti silmällä, "jollen luule, että Cassin huono tuuli johtuu tuosta sormuksesta, jonka hän löysi. Hän kantaa sitä nyörissä kaulassaan."
Vuodenajat kulkivat sillä välin tasaista kulkuaan. Hehkuva kesäkuun aurinko oli jo kuivannut punaiset vesilätäköt, ja näillä seuduilla tavalliset, voimakkaasti puhaltavat yötuulet olivat nekin tehneet tehtävänsä. Hento nurmi, joka oli kohonnut vesilätäköiden tilalle, pöyhöttyneeseen, ruskeaan ruokamultaan, oli ennen pitkää lakastunut ja kuivunut. Kaikki kevään merkit hävisivät häviämistään ja viimeisetkin katosivat kesähelteisen maantien hienoon pölyyn.
Cass oli muutamalla nyt niin tavallisista retkistään joutunut erääseen tiheään pähkinäpensastoon ja omaksi hämmästyksekseen osunut sille tielle, joka vei "punaisen tien" risteykseen. Harmaasta pölypilvestä, joka näkyi etäisyydessä, huomasi Cass että postivaunu oli sieltä juuri kulkenut. Cass oli jo joutunut niin pitkälle taikauskoisissa unelmissaan, että asetti pienimmänkin seikan salaisuutensa yhteyteen ja toivoi niistä vihdoin löytävänsä johtoa arvotuksen selitykseen. Hän katsoi suoraan eteensä maahan, ikäänkuin etsisi uutta löytöä, joka kentiesi tulisi hänen kuvitusvoimansa avuksi. Hän oli niin vieras kaikelle ympärillään, että eräs nuori ratsastajatar, jonka hän äkkiä näki edessään, tuntui hänestä aivan kuin olisi maasta sukeltanut esiin.
"Ah, tulkaa, tulkaa! Joutukaa!"
Hämillään kiinnitti Cass silmänsä vieraaseen tyttöön ja läheni tätä sitte tyynellä vastahakoisuudella.
"Kuulin jonkun tulevan pensaikosta ja odotin sentähden", lisäsi ratsastajatar. "Joutukaa nyt! Hui, se on hirveää!"
Huolimatta tästä alusta, jonka ehdottomasti täytyi herättää ajatus uhkaavasta vaarasta, ei Cassilta kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että, vaikkakin tytön esiintymistapa oli vilkas ja kiirehtivä, ei se kuitenkaan osottanut mitään kauhua, ja että niissä salamoivissa silmissä, jotka hänet kohtasivat, oli huomattavissa tyydytetyn uteliaisuuden ilme. Vilkkain elein jatkoi hän:
"Kävelin juuri täällä pensastossa taittaakseni pajun ratsuvitsakseni, ja silloin keksin tämän, jonka voitte itse nähdä."
Esine oli tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä tiestä. Aluksi ei Cass nähnyt muuta kuin korkean, kovan miehenhatun, joka oli heitetty nurmelle. Hattu oli uusi ja loistava sekä niin muodinmukainen kuin mahdollista. Mutta juuri siksi muodosti se räikeän vastakohdan ympäristölleen; se tuntui joltakin kevytmieliseltä, keinotekoiselta, ja kuitenkin makasi se niin avutonna nurmella; se näytti tavattoman naurettavalta, niin vähän sopiva oli se paikkaan, jossa virui; ja tämä ristiriita esineen ja sen ympäristön välillä vaikutti Cassiin niin, ettei hän voinut tehdä muuta kuin aivan tolkutonna seistä tuijottaen hattuun.
"Mutta tehän katsotte väärään suuntaan!" huudahti tyttö kärsimättömästi. "Teidän on katsottava tännepäin!"