"Nelisentoista päivää", oli lyhyt vastaus. "Ja Herran haltuun nyt! Katsokaa, eikö täällä läheisyydessä ole jotakin pistolia tai muuta sellaista. Vaikka olen tosin itsekin etsinyt maasta perin pohjin."
Pieni tomupilvi, hevosen pölähdyttämä kavioillaan; nopea laittautuminen satulaan; pari kavioniskua: — ja hän oli poissa.
Jo viiden minutin kuluttua katui Cass, ettei ollut seurannut tyttöä. Oli jokseenkin vastenmielistä odottaa häntä moisessa paikassa. Ulkonainen ympäristö ei kuitenkaan ollut suinkaan omansa herättämään surullisia ajatuksia ja kuvitelmia. Säteilevä, kaiken kirkastava kalifornialainen päiväpaiste hävitti kaiken mahdollisuuden mihinkään näköhäiriöihin, jollaisia hiipivät varjot ja liehuvat oksat synnyttävät. Kerran tosin tarttui tuuli hattuun ja kiepautti sitä ympärinsä, mutta tämä oli ainoastaan naurettavaa eikä lainkaan kammottavaa. Minkään muiden esineiden etsiminen oli näyttäytynyt hyödyttömäksi, ja nyt alkoi Cass tuntea kärsimättömyyttä. Hän oli tyytymätön itseensä, kun oli suostunut jäämään tänne, ja jollei häpeän tunne olisi häntä pidättänyt, olisi hän mieluimmin luikkinut tiehensä. Eivätpä edes kaksi laukkaavaa hevostakaan, jotka puolen tunnin kuluttua näkyivät etäältä tomupilvestä, voineet palauttaa hänen hyvää tuultansa. Tulijat olivat Hornsby ja nuori tyttö. Hänen epäselvä tyytymättömyyden tunteensa lisääntyi, kun hän oli panevinaan merkille, ettei kumpikaan heistä näyttänyt häntä huomaavan; kruununvouti oli vain tuskin huomattavalla päännyökähdyksellä vastannut hänen tervehdykseensä. Tytön, jonka reippaus ja neuvokkuus häntä nähtävästi suuresti huvitti, avulla nosti Hornsby ruumiin osaksi koholle ja tutki sen kaikilta puolin. Vainajan taskut etsi hän suurimmalla tarkkuudella. Muutamat hopearahat, muuan puikko samaa metallia sekä tupakkakotelo muodostivat taskujen koko sisällön, joka siten ei antanut vähintäkään johdetta omistajan tuntemiseen. Yhtäkkiä päästi tyttö, jonka väsymätön uteliaisuus sai hänet kyyristymään oikeudenpalvelijan rinnalle, ilohuudon.
"Täällä on meillä jotakin." Vainajan rinnalta putosi nähtävästi jotakin maahan. — "Katsokaas!"
Hän otti maasta palasen kokoon rypistynyttä ja pahoin pideltyä sanomalehtipaperia ja piti sitä koholla peukalonsa ja etusormensa välissä. Ja samalla loistivat hänen silmänsä vilkkaimmasta ilosta.
"Avaanko sen?" kysyi hän.
"Avatkaa vain!"
"Siinä on pieni sormus", selitti hän. "Näyttää kihlasormukselta. Sen sisäpuolella on jotakin kirjotettuna. Katsokaas vain! — 'Cassille — May'."
Cass astui askeleen taaksepäin. "Se on minun sormukseni!" sammalsi hän hämmentyneenä "Minä olen pudottanut sen. Mutta minä en siitä välitä, en lainkaan", lisäsi hän punastuen ja hämillään kotvan vaitiolon jälkeen, sillä tyttö ja ruumiintarkastaja katsoivat häneen. "Sillä ei ole suurta väliä, mutta tahtoisin saada sen takaisin."
Kruununvouti sysäsi kuitenkin takaisin hänen ojennetun kätensä.