"Se on vaan Joakim," vastasi Miggles kyseleviin silmäyksiimme.
"Suvaitsetteko nähdä sitä poikaa?"
Ennenkuin vastaus kerkesi kieleltämme, oli hän avaissut oven ja esiin tuonut puolikasvuisen harmaan karhun, joka emäntänsä eteen kohta nousi takajaloille rukoilevaisesti lerputtaen etukäpäliänsä alaspäin ja katsellen Migglestä niin hellästi ja kunnollisen Billin näköisenä, jotta meitä rupesi naurattamaan.
"Se on minun talonvartijani", selitti Miggles. "Ei mitään: ei se pure", lisäsi hän, kun naisemme pelästyneinä pakenivat nurkkaan. "Ethän sinä pure, vanha röyhetyiseni, vai kuinka?" jatkoi hän vielä hyväillen puhettansa, rakastettavana Joakimiin kääntyen.
"Sen sanon teille, poikaseni!" virkkoi hän, talleroista tasakärsää syötettyä ja ulos ajettuansa; "hyvä oli, ettei Joakim ollut saapuvilla, kun tänne tulitte; kyllä se muuten olisi voinut panna teidät kaikkityyni hengeltä".
"Missä se oli"? kysyi tuomari.
"Minun kanssa se sipsoi. Jumala siunatkoon! se kapuu illoilla minun jälkiä myöten pitkät matkat kuin ihminen ikään".
Me olimme hetken vaiti ja kuuntelimme tuulen viuhumista. Kentiesi häälyi silloin sama kuva jokaisen mielen edessä; Miggles sateella ja tuulessa vaeltamassa synkkäin metsäin halki, villi vartija jälessään. Tuomari sanoi jotain "Unasta ja hänen jalopeurastaan", mutta vakaa Miggles ei ollut siitä eikä muista sievistelmistä millänsäkään. En tiedä, oliko hän vallan tietämätön siitä, että kaikki häntä ihastelivat, mutta koko hänen suora, vakaa käytöksensä näytti viittaavan täydelliseen ja tiettyyn molempain sukupuolten yhdenvertaisuuteen, joka kauheasti koski seuran nuorempain miesten ylpeyteen.
Tuo välikohtaus karhun kanssa ei millään tavalla poistanut rouvasväen inhoa Migglestä kohtaan ja kun atria oli lopetettu, levisikin noista kunnioitettavista naisista eräs jäinen tylyys, jota eivät Billin uuniin latomat kuusenpölkytkään voineet karkoittaa. Miggles näytti sitä älyävänkin; pikaisesti ilmoittaen, "että oli aika mennä levolle", lupasi hän saattaa rouvasväkeä heidän vuoteelle salin takana olevaan pieneen suojaan.
"Te, poikaseni!" lisäsi Miggles, "saatte värjötellä täällä salissa uunin edessä, miten vaan tilaa on, sillä kammaria ei ole kuin yksi."
Meidän sukupuolemme — ihmiskunnan väkevämpää puolta tietysti tässä tarkoitan — pitää itseään tavallisesti puhtaana uteliaisuudesta ja kielen kannosta. Olkoonpa sen asian laita millainen tahansa; todenperästä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että Miggles tuskin oli sulkenut oven jälkeensä, ennenkuin tunkeuduimme valkean ympärille sopottamaan, ihmettelemään ja lausumaan tuhansia luuloja ynnä arveluita kauniista emännästämme ja hänen kummallisesta toverista sekä hoitokkaastansa. Luulenpa, että joku kiihkeässä tiedonhalussaan järkytti tuota myöntymätöntä pöllöpäätäkin, joka istui keskessämme kuin Memnonin kivipatsas, menneen ajan huolimattomuudella katsellen hätäistä uteliaisuuttamme.