Vilkkaasti paraikaa aprikoimme, kun ovi avattiin ja Miggles taas näyttihe.

Mutta hän ei enää ollutkaan sama Miggles, jonka hurmaava ilmestyminen pari tuntia ennempänä oli meitä huikaissut. Hän katsoi alaspäin ja kun hän punastuen hetkeksi seisahtui kynnykselle, viltti käsivarrella, näytti jättäneensä taakseen koko sen rohkeuden ja uljuuden, jolla hän illan kuluessa oli meitä tenhonnut. Hän astui takan eteen, nosti jakun vaivaisen miehen viereen, istuutui ja sanoi: "Jos ette, poikaseni, pane pahaksi, niin jään yöksi tänne, sillä kammari on ahdas." Hän otti Jimin käden omaan käteensä ja katseli mustilla silmillään miettiväisenä sammuvaa tulta.

Joku vaistomainen aavistus, että Miggles jatkaisi puhettaan ja kentiesi joku häpeileminen edellistä uteliaisuuttamme pidätti meitä puhumasta. Sade rapisi edellensä katolle, myrsky kohaji ja eksyneet tuulen puuskat puhalsivat toisinaan tulta liekkimään. Kun luonnon voimat viimein tuokioksi laimistuivat, kohotti Miggles päätään, viskoi pitkät hiuksensa taapäin ja kysyi äkisti meihin kääntyen:

"Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee minua?" Ei kukaan vastannut.

"Ajatelkaa tarkkaan! Minä asuin v. 1853 Marysvill'essä. Kaikki siellä tunsivat minua ja sen saivatkin tehdä. Minä hallitsin 'Polkka-salia' siksi kuin Jimin kanssa muutin tänne. Siitä on nyt kuusi vuotta. — Olenhan kentiesi hiukan muuttunutkin."

Kaikki olivat vaiti ja Miggles oli hämillänsä siitä, että hän oli tuntematon. Hän kääntyi taas tulelle päin ja vasta tuokion kuluttua alkoi hän puhua liukkaammin, mutta hiljemmin.

"Luulinpa varmaan, että ehkä joku teistä tuntisi minua. Mutta yhdenlainen minusta. Tahdon vaan kertoa seuraavat tapaukset: Tämä Jim" — Miggles otti puhuessaan hänen kätensä molempain kämmentensä väliin — "tämä tunsi minua, vaikkette te tunteneetkaan. Hän oli silloin nuori ja rikas — hän tuhlasi paljon rahaa minun tähden — niin! hän menetti koko omaisuntensa. Eräänä päivänä — siitä on nyt kuudes talvi tulossa — astui hän kammariini, lankesi sohvalle noin saamattomaksi kuin tuossakin eikä enää omin voimin liikahtanutkaan. Tauti iski häneen vilaukselta eikä hän sitte koskaan tietänyt mitään tilastansa. Tohtorit selittivät, että kaikki oli seurauksena hänen hurjasta elämästään — olihan hän muka ollut koko huittari eikä säästänyt voimiansa — — ja ettei hän milloinkaan parantuisi eikä kauan eläisi. He ehdoittelivat minulle, että lähettäisin hänet San Franciscon lasarettiin, sillä hänestä ei enää ollut työntoimittajaksi ja hän oli hoidettava, niinkuin lapsi. Mutta silloin — — en tiedä tarkoin, oliko syy Jimparan silmissä vai siinä, ettei minulle koskaan ollut syntynyt lasta — en tiedä — tuntui ikään kuin sydämmeni olisi sykkinyt kovemmin — ja minä annoin kieltävän vastauksen. Minä olinkin siihen aikaa rikas; sillä kaikki minua suosivat ja suvaitsivat — suuret herrat, niinkuin tekin, tulivat minua katsomaan — — — Minä myin kartanoni ja ostin tämän tilan, koska se oli niin mukavasti syrjässä ja sitte kuletin lapsiparkani tänne!!…"

Miggles oli puhuessaan naisen luonnollisella ja runollisella arkatuntoisuudella hiljaa muuttanut asemetansa niin että hän oli siirtänyt viheliäisyyteen ja köyhyyteen joutuneen miehensä itsensä ja kuulijainsa väliin. Hän jäi itse pimentoon tuolin taaksi, ikäänkuin hän telläisi Jimin esille vaitololla puolustamaan hänen tekojaan. Mykkänäkin ja tunnotonna puhui hän kuitenkin tuon nuoren naisen puolesta; vaikka saamatonnakin ja Jumalan panna-nuolella hervottomaksi lyötynä kiersi hän kuitenkin näkymättömän suojelevan käsivarren naisen vyötäisille.

Pimennossa piillen mutta vielä pitäen Jimin kädestä kiini, jatkoi
Miggles kertomustaan:

"Pitkältä kului aikaa, ennenkuin sain kaikki asiat säntilleen ja ennenkuin perehdyin, sillä minä olin tottunut suurissa ja iloisissa seuroissa oleskelemaan. Naisia en saanut avukseni ja miehiin en voinut luottaa; mutta tämän tienoon Indianit toimittivat minulle milloin mitäkin työtä ja kaupungista tuotin mitä tarvitsin; miten asiat kääntyivätkin, niin Jim ja minä pääsimme eteenpäin. Sacramenton lääkäri poikkesi toisinaan tänne Jim-lasta katsomaan, ja ennenkuin hän läksi, sanoi hän tavallisesti: 'Miggles, sinä olet kelpotyttö — Jumala siunatkoon sinua!' — ja senperästä tämä paikka ei enää tuntunut niin autiolta ja ikävältä. — — Mutta kun hän viimekerran kävi täällä, sanoi hän, ovesta menneessään: 'Tiedätkös, Miggles? — sinun lapsukaisesi kasvaa kohta suureksi ja tuottaa äidilleen kunniaa — ei kuitenkaan täällä, ei täällä, Miggles!' — — — Hän näytti lähteissään niin totiselta ja — — ja — —"