Tuon kauniin naisen pää sekä ääni katosivat pimeyteen, mutta hän siirtyi taas valoa likemmäksi ja jatkoi: "Kansa on näillä seuduilla hyväluontoinen. Kylän miehet ensin kuleksivat täällä yhä, kunnes huomasivat, ettei täällä ollut mitään toimitusta eikä hyötyä saatavana; sitte sain olla rauhassa. — — Olin vallan yksinäni siksi kuin eräänä päivänä metsästä löysin Joakimin, joka silloin oli matalampi kuin nyt; häntä opettelin konstia tekemään. Ja tuolla on Polly-harakka; hän on viisas kuin kissa ja tekee lavertamalla illat hauskoiksi. Ja Jim taas", sanoi Miggles tavallisella lapsellisella naurullaan, kokonansa ilmestyen tulen valoon — "niin Jim! Teitä kummastuttaisi nähdä kuinka paljon hän tuollaisenakin tietää. Toisinaan poimin hänelle kukkasia ja hän katsoo niihin tyytyväisenä, niinkuin muutkin viisaammat; toisinaan, kun ollaan tässä kahden kesken, kaskuun hänelle noista kuvista seinässä. Jumala sen tietää!" sanoi hän vilpittömästi hymyten, "viimetalvena luin hänen kanssa salin koko tuon puolen. Ei ole monta Jimin vertaista kirjamiestä."
"Mutta miksette mene naimisiin tuon miehen kanssa," kysyi tuomari vaitoloa keskeyttäen, "koska hänelle kuitenkin uhraatte nuoruuttanne?"
"Sen sanon teille suoraan," vastasi Miggles. "Olisihan se vähän kunnottomasti tehty, jos sillä tavalla käyttäisin Jimin saamattomuutta omaksi hyödykseni. Ja jos naimiskauppaa tehtäisiinkin, niin tietäisimme molemmat, että silloin tekisin täytymyksestä mitä nyt teen vapaaehtoisesti."
"Mutta te olette vielä nuori ja kaunis —"
"Tulee myöhäksi," sanoi Miggles vakaamielisenä. "On aika mennä levolle.
Hyvää yötä."
Hän painui laattialle pitkälleen, kääri viltin ympärinsä ja laski päänsä matalalle jakulle, joka seisoi Jimin jalkain alla. Hiilos musteni vähitellen uunissa. Jokainen haki hiljaa itselleen makuusijaa ja siinä pitkässä salissa kohta ei kuulunut muuta kuin sateen rapinaa katolla ja makaavain raskaat hengähdykset.
Aamun tullessa heräsin pahasta unesta. Myrsky oli vaiennut, tähdet tuikkivat ja ikkunasta kurkisteli vaalea täysikuu saliin, kohotessaan tummain juhlallisten kuusien takaa. Säälien katseli se tuota lakastunutta ihmisolentoa nojaustuolissa ja valoi samalla kirkasta valoa nuoren naisen nöyrän pään ympäri, minkä pitkät hiukset, niinkuin syntisen naisen hiukset piplian suloisessa kertomuksessa, peittivät ja hautoivat sen miehen jalkoja, jota hän rakasti. Kuu loi hiukan runollisuutta Billin päivettyneille kasvoillekin; hän loikoi tarkkana ja huolellisna vahtina, pää käden nojassa, talonväen ja matkamiesten välillä. Vähän aikaa tuota näköä katseltuani, nukuin taas ja sitte heräsin vasta päivän valettua, kun Bill kumartui korvaani päin ja sanoi: "kaikki valmis!"
Kahvipannu höyrysi pöydällä, mutta Miggles oli poissa. Me haimme koko kartanon lävitse ja odotimme vielä, vaikka hevoiset jo olivat valjaissa, mutta häntä ei kuulunut. Hän näytti karttavan säännöllistä hyvästijättöä ja tahtovan, että menisimme niinkuin tulimmekin. Kun naiset olivat autetut vaunuihin, palasimme vielä saliin ja pudistimme juhlallisesti tunnottoman Jimin kättä; semmoisen pudistuksen jälkeen täytyi jokaisen vuorostansa yhtä juhlallisesti nostaa hänet takaisin entiseen asentoon. Sitte loimme viimeisen kerran silmät pitkään saliin ja jakulle, missä Miggles oli istunut. Me nousimme ääneti ja vakaamielisinä vaunuihin, sijoillemme, ruoska roiski ja me läksimme liikkeelle.
Mutta kun ajoimme ylös suurelle maantielle, nykäisi Bill yhtäkkiä ohjaksilla kuusi hevoistaan seisahtumaan ja vaunut pysähtyivät. Tien varrella oli pieni mäki ja sillä seisoi Miggles; hänen hiukset löyhyivät, mustat silmät välähtivät, valkeat hampaat kiilsivät ja hän heilutti valkeaa kaulavaatettansa jäähyväisiksi. Me pyöritimme lakkiamme ilmassa vastaukseksi. Bill sipaisi vahvasti kuutta hevoistaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt velhousta ja me painuimme sijoillemme. Emme virkkaneet sanaakaan, ennenkuin vaunut seisahtuivat North Forkin hotellin eteen. Silloin menimme, tuomari oppaana, ruokasaliin ja istuuduimme pöydän ääreen.
"Ovatko lasinne täytetyt?" kysyi tuomari, juhlallisesti ottaen valkean lakkinsa päästä.