"Onko teillä kiire?" kysyi hän. "Suvaitsetteko vähäksi ajaksi tulla minun kanssani?" Kun opettaja siihen myöntyi, lisäsi tyttö entisellä tavallaan: "Tule sitte paikalla!"
He menivät yhdessä ovesta ulos pimeälle retkelle. Kun kaupungin keskeen saapuivat, kysyi opettaja mihin oltiin menöllä.
"Isääni etsimään!" vastasi oppilas.
Opettaja kuuli silloin ensikerta Melissan suusta niin lapsellisen nimityksen; ennen oli hän aina, isästä puhuessaan, kutsunut häntä "ukoksi" tahi "Smithukoksi" ja kolmen kuukauden kuluessa tapahtui nyt ensikerta, että Melissa edes vähän puhui isästään; opettaja tiesi myöskin, että hän lujasti oli välttänyt isänsä seuraa siitä alkain, kuin hän itse oli niin jyrkästi muuttunut. Tytön koko käytöksestä älyten, ettei kyseleminen nyt toimittaisi mitään, seurasi hän ääneti oppilastansa. Melissa aina edellään, kävi kouluopettaja syrjäisissä salakapakoissa, matalissa juomakellerissä, ravintoloissa ja kahvihuoneissa, pelaussaleissa ja tanssihuoneissa, mutta he poistuivat aina taas hiljaiseen yöhön. Tukahduttavassa tupakansavussa ja pahassa hajussa, viinanhöyryissä ja synninpesissä, missä herjaussanoja kuultiin — kaikkialla hakivat tytön mustat, tuskaiset silmät eikä hän näyttänyt huomaavan muuta mitään. Muutamat juopuneet rentukset tunsivat Melissan ja huusivat hänet laulamaan sekä tanssimaan; toiset olisivat kiusanneet häntä juomaan, jos ei opettaja olisi estellyt. Toiset eivät virkkaneet näille vakojille mitään. Sillä tavalla kului tunnin verta aikaa.
Silloin kuiskasi tyttö opettajan korvaan, että siellä toisella puolella jokea, jonka yli viettokouru oikosi, oli hökkeli, missä isä kentiesi oli tavattavana. He menivät sinne — se vei puolen tuntia — mutta vaiva turha. He palasivat sitä kaivantoa myöten, johon vietto-kourut purkasivat vetensä ja näkivät kaupungin kynttiläin loistavan vastaiselta rannalta; silloin pamahti kova laainki yön kirkkaasen ilmaan. Kaikunaa kuului toistamiseen yltäympäriltä, Punaisen vuoren takaakin ja kaikki koirat alkoivat pitkin rantoja haukkua. Hetkeksi näkyi tulia liikkuvan edes takaisin pitkin kaupungin ääriä; virta kohasi kovemmin kuin ennen; muutamat kivet läksivät vuoren rinteestä ja vierivät molskien veteen, kova tuulen puuska pudisti tummain petäjäin oksia ja sitte oli taas hiljaa, vielä kolkompi hiljaisuus kuin ennen; oli kuin haudassa. Opettaja kääntyi ehdottomasti ikäänkuin Melissaa suojellaksensa, mutta lapsi oli poissa. Outo kauhistus ahdisti hänen rintaansa; hän kiirehti polkua myöten rannalle ja pääsi, kiveltä toiselle putkahtaen, vuoren juurelle sekä kaupungin päähän. Sillan keskeltä katsahti hän ylöspäin; hän ei uskaltanut hengittääkään, sillä korkealla hänen päänsä päällitse riensi hänen pieni soleva hoitokkaansa ketterästi kaitaa kourua myöten ja katosi pimeyteen.
Opettaja kapusi jyrkkää ahdetta ylös sille kohdalle, missä tulia näkyi häälyvän sinne tänne; uupuneena saapui hän pelästyneesen ja hämmästyneesen miesjoukkoon. Miesten keskessä oli Melissakin; hän tarttui opettajan käteen ja vei hänet ääneti jylhään vuoren luolaan. Melissan kasvot olivat vaaleat, mutta hänen käytöksensä oli levollisempi; hänen silmänsä näyttivät ilmoittavan, että joku kauan aavistettu tapaus nyt viimein olikin tapahtunut ja että nyt melkein tuntui helpommalta — siltä se kumminkin opettajasta näytti. Rotkon seiniä tukivat lahoovat pöngöt. Lapsi viittasi sormellaan erääsen kohtaan, jossa näkyi olevan läjä riisutuita vaaterepaleita, jotka paikan viimeinen asukas kentiesi oli huolimattomasti siihen hylännyt. Opettaja läheni ja kumartui, kynttilä kädessä, sitä katsomaan. Se oli Smith, kylmänä ja jäykkänä, pistooli kädessä ja luoti sydämmessään, hän lepäsi tyhjän "pocket"-insa reunalla.
2.
Arvoisan Mac Snagley'n arveluita siitä "herätyksestä," jonka hän luuli tapahtuneeksi Melissan mielessä, kerrottiin osaavammilla lauseilla kaivoksissa ja kullanhuuhtamoilla. Siellä sanottiin, että Melissa oli "tavannut hyvän suonen." Uusi hauta kaivettiin vähäiseen hautuumaahan, opettaja hankki omalla kustannuksellaan tavallisen muistomerkin ja Punavuoren sananlennätin koetti puhdistaa vainaan jälkimuistoa, mainiten paikkakunnan ensimmäisistä uudisasukkaista ja varovaisesti viitaten niihin kiusauksiin, jotka voivat vietellä jaloimpiakin sekä selvimpiä miehiä. — — "Vainaata kaipaa," lisäsi sananlennätin, "yksi ainoa lapsi, rakastettava ja sievä oppilas koulussamme, josta meidän on kiittäminen arvoisan Mac Snagleyn väsymätöntä harrastusta."
Korkea-arvoinen Mac Snagley pitikin paljon pakinaa Melissan "kääntymyksestä;" kuuluipa siltä kuin hän syyttäisi lapsiparkaa isän itsemurhasta, kun hän toisinaan saarnasi sunnuntaikoulun oppilaille niin liikuttavia viittauksia "hiljaisen haudan" terveellisiin vaikutuksiin, että nuot mieltä ylentävät selitykset saattoivat useimmat lapset kauhistumaan; kahden jaloimman perheen punaposkiset lapset rupesivat kovasti itkemään, kallottamaan eivätkä tahtoneet siitä heretä.
Tuli pitkä ja kuiva kesä. Sillaikaa kuin joka päivä paahtoi itseään pikkuisiksi päärlyharmaiksi pilvenhaitaleiksi, jotka liehuivat vuoren huippujen ympäri ja sillaikaa kuin häkäyttävä tuuli levitti maisemille punaista pölyä kuin palavaa tuhkaa ikään, lakastuivat, ja kuivivat ne vaaleanvihriät heinätkin, jotka keväällä olivat heiluneet Smithin haudalla. Kun kouluopettaja toisinaan sunnuntain iltapuolella käveli kirkkomaalla, näki hän usein hämmästyen, että haudalle oli ripoiteltu tuoksuavia metsäkukkia, jotka kasvoivat kaukana vilpeissä kuusikoissa ja vielä useammin oli pikkuiselle puuristille pantu kukkaseppele. Semmoisiin seppeleisin oli tavallisesti kierretty hyvähajuista heinää, jolla koulun oppilaat saivat pulpettinsakin hyvältä haisemaan ynnä kastanjan valkeita kukkaharkkoja, sireeninkukkia ja vuohenkukkia; näkyipä niissä toisinaan myrkyllisen hattukukan tummansinisiä kellojakin. Tuon kuolettavan myrkyn yhdistys muistomerkkien kanssa haudalla muistutti kouluopettajaa muustakin kuin vaan luonnon kauneudesta ja teki häntä surumieliseksi.