"Mitä tahdotte?" kysyi hän kalseasti.
Kouluopettaja oli lujasti päättänyt miten hän menettelisi.
"Pyydän sinulta muutamia metsäomenia," sanoi hän nöyrästi.
"Ette saa ei niin mitä! Menkää pois! — Miksette pyydä
Klytemneresteralta?"
Se näytti Melissalle olevan huojennuksena, että hän sai ilmoittaa halveksimistaan liittämällä vielä useampia tavuita klassillisen nuoren immen entuudestakin kyllältä pitkäveteiseen nimeen.
"Te olette ilkeä ihminen! Menkää pois!"
"Minulla on nälkä, Lissy. En ole syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen. Minä kuolen nälkään."
Nuori mies kallistui puuta vasten, vallan nääntyvältä näyttäen.
Melissan sydäntä särki. Mustalaisten haikealla tavalla eläessään, oli kyllä koettanut miltä se tila tuntuu, johon opettaja nyt oli nääntyvinään. Hänen rukoilevan äänensä kautta voitettuna mutta vielä petosta arvaavana, sanoi Melissa:
"Kaiva puun juurista; siellä on koko joukko, mutta älä virka kellekään!" Melissa oli peittänyt itselleen varoja yhtä viisaasti, kuin rotat ja oravatkin.