Teaterin tirehtööri koetteli biljardikepin tutkainta ja katseli ympärilleen, eikö siellä olisi ketään, jolle hän voisi lausua pilkkapuheita tuosta oivallisesta tarinasta.
"Tiedän kyllä, että Melissa on eriskummainen, itsepäinen tyttö," jatkoi opettaja, "mutta hän on tullut entistään paremmaksi. Luulenpa, että hänessä olen saanut aikaan paljonkin hyvää. Pyydän hartaasti, ettette enää yhtään sekaannu tähän asiaan, vaan kelpomiehenä hylkäätte tytön minulle. Olen valmis — — — — —" Nuoren miehen kulkku rutistui taas ja hän vaikeni äkisti.
Tirehtööri ymmärsi hänen vaikenemista väärältä kannalta, katsahti ylös ja sanoi, raakamaisesti nauraen:
"Te tahdotte ottaa tyttörukan itsellenne, vai kuinka? — Älä luulekaan, poikaseni — siitä tuumasta ei tule mitään!"
Hänen äänensä solvasi enemmän kuin hänen sanansa, silmäys vielä enemmän kuin ääni ja koko hänen olentonsa suututti. Lyönti on ainoa keino, joka vaikuttaa sellaisiin vintiöihin. Opettaja sen tiesi; koko hänen hillitty vihansa puhkesikin toimeksi; hän läjähytti virnuttelevaa renttuherraa nenälle. Lyönti viskasi kiiltävän lakin sinne, biljardikepin tänne ja halkaisi opettajan hansikan peukalon kohdalta sakarisormelle saakka. Se teki miehen ristisuuksi ja pilasi vähäksi ajaksi hänen huolellisesti vaalitun partansa soreutta.
Huuto, kirous ja useain jalkain töminä kuului. Miesjoukko hajosi sitte ja kaksi pistoolia paukahti melkein yhtaikaa. Ihmiset lähenivät taas teaterin esimiehen ympärille ja kouluopettaja seisoi yksinään, hihaltaan nyppien palavan etulaaingin palasia. Joku piti hänen toisesta kädestä kiini. Kun opettaja katsahti sinnepäin, huomasi hän, että se käsi vuosi verta, mutta sormet olivat kuin suonenvedolla tarttuneet kimeltelevän veitsen varteen. Eikä hänen oma muistonsakaan tiennyt selittää mistä ja milloin hän sen oli temmannut.
Mr Morpher oli se, joka piti hänen kädestä kiini ja koetti taluttaa häntä ovellepäin. Mutta opettaja ei totellut, vaan alkoi kuivalta keroltaan puhua jotakin Melissasta.
"Kaikki hyvällä kannalla, poikaseni!" sanoi herra Morpher. "Melissa on kotona".
He menivät yhdessä ulos kadulle. Sillaikaa kuin jatkoivat käyntiään, kertoi herra Morpher, että Melissa vähää ennempänä oli töytännyt kammariin, huutaen, että koulumestaria paraikaa murhattiin. Koska nuori mies tahtoi olla yksinään, erosi hän Morpherista ja poikkesi koulullepäin, luvattuaan, ettei hän sinä iltana enää menisi teaterin esimiestä tavoittelemaan. Hän hämmästyi, huomatessaan, että ovi oli auki — ja hämmästyi vielä kovemmin, älyttyään Melissan siellä sisässä.
Olen jo ennenkin viitannut siihen, että tämän opettajan luonteessa, niinkuin useimmissa varsin arkatuntoisissa hengissä, oli hiukan itsekkäisyyttä. Hänen vastustajansa törkeä syytös vihastutti häntä vielä pahemmin. Mahdollista oli siis, ajatteli hän itsekseen, että ihmiset siltä kannalta käsittivät hänen taipumustaan tuohon tyttöön, joka vielä oli lapsena. Hänen tunteensa olivatkin tosiaan vähän liiaksi kiihtyneet ja naurettavat. Melissa oli paitsi sitä ollut vapaaehtoisesti luopumaisillaan hänen ystävyydestä ja hoidon alta. Eikö ihmiset usein olleet häntä varoittaneet tuon tytön suhteen? Miksi kielsi hän yksinään yleisen luulon totuutta, koska hänen kentiesi viimein kuitenkin täytyisi tunnustaa heidän ennustukset todeksi? Hän oli kapakassa ruvennut tappelemaan ja saattanut oman henkensä vaaraan, osoittaaksensa — mitä? — Mitä hän oli osoittanut? — Mitä ihmiset hänestä sanoisivat? — Mitä hänen ystävänsä sanoisivat? — Mitä sanoisi Mac Snagley? — —