Kuvaus sulo-elämästa Red Gulch'issa.
Sandy oli "ottanut" lasillisen liiaksi. Hän loikoi kukkivan azalea-pensaan juurella, johon hän pari tuntia sitte oli kaatunut; kuinka kauan hän siinä oli maannut, oli hänelle itselleen tietämätöntä eikä hän siitä lukua pitänytkään; yhtä ratkaisematonta ja epätietoista oli, milloin hän pystyyn nousisi. Hänen ruumiinsa tila oli hänen henkeen ja aatteisinsa tuonut täydellisen ja onnistuttavan levon.
Red Gulch'issa se, paha kyllä, ei suinkaan ollut mitään outoa eikä se nostattanut huomioakaan, jos mies nähtiin päihtyneenä, etenkin jos ystävämme Sandy oli siihen tilaan langennut. Vähää ennempänä oli joku pilkkakirves pystyttänyt Sandyn pään likelle satunnaisen muistopatsaan, johon oli kirjoitettu: "Mac Corklen viinan vaikutus — kuolettaa 40 askeleen päästä". Mutta paitsi tätä pilallista poikkeusta oli Sandy saanut levätä häiritsemättä. Kuleksiva muuli, joka oli päässyt vapaaksi kuormituksestaan, oli syönyt kuivat ruohot hänen ympäriltään ja uteliaasti nuuskinut kaatunutta miestä; juoksija koira oli, niinkuin koko hänen sukunsa tapa on, kovasti surkutellut juopunutta miestä, nuoleksinut Sandyn pölyisiä saappaita ja viimein kyyristynyt hänen jaloilleen, missä se vieläkin loikoi, laiskasti räpyttäen silmiään päivänpaisteessa ja irstaalta näyttäen niin että se koiramaisesti mielisteli halventunutta miestä, hänen heikkoa luonnettansa oikein liehitellen ja alamaisesti jätkytellen.
Mäntyjen varjot olivat vähittäin kiertyneet auringon aseman jälkeen, kunnes ne olivat siirtyneet tien yli ja nyt kirjoittivat lakean niittymaan pitkillä mustilla ja kultaisilla viiruilla. Vähäiset tuprut punaista pölyä, joita sivutse vyrrivät kuormarattaat ajoivat ylös, painuivat taas alas ja peittivät lepäävää urosta tomuun, niin että häntä oli vaikea tuntea Sandyksi. Aurinko kallistui yhä alemmaksi eikä Sandy vieläkään liikahtanut.
Mutta viimein häirittiin tuon tieto-viisaan, niinkuin usean muunkin, rauhaa erään viisaustiedettä kaipaavan sukupuolen hyökkäyksellä hänen alueesensa.
"Miss Mary", niinkuin häntä kutsui se pikkuinen lauma, jonka vasta oli laskenut valloilleen jykeästi rakennetusta kouluhuoneesta, tuolta petäjikön takaa — Miss Mary aloitteli iltamarssiaan. Erinomaisen kaunis kukkaterttu azaleapensaassa tien vastaisella puolella nostatti hänen huomionsa; hän meni tien poikki sitä ottamaan ja tipsutteli varovaisesti punaisen pölyn ylitse, valkeita hameitaan huolellisesti kohotellen ja monella tavalla inhoansa näyttäen, ikäänkuin valkea pikkuruinen kissanpoika, jonka täytyy saattaa tahratonta turkkia sekä pehmeitä käpäliään vaaranalaisiksi likaisella maantiellä. Miss Mary joutui pensaan juurelle ja tavoitti juuri kädellänsä kukkia, kun hän kompastui Sandyn lepäävän vartalon yli.
Hän päästi tietysti sen vienon, vaan kimakan huudon, joka on hänen sukupuolelleen ominainen tukalassa tilassa; mutta kun kerran oli suorittanut sen välttämättömän veron naispuolen heikkoudelle, rohkaisi hän mieltänsä ja pysähtyi silmänräpäykseksi makaavan hirviön likelle, vaikka valmiina pakenemaan. Kun ei ääntä, eikä liikettä huomattu, tuli hän yhä utalammaksi ja potkaisi pienellä jalallaan pilkallisen muistomerkin kumoon, halveksivaisesti mutisten: "luontokappaleet!" — millä nimityksellä hän luultavasti tällä hetkellä mielessään tarkoitti Red Gulchin koko miespuolta — sillä Miss Mary, joka vaati varsin paljon ihmissuvulta yleiseen ja miespuolelta etenkin, kentiesi ei osannut ansion mukaan pitää arvossa sitä jotenkin röyhkeää kohteliaisuutta, josta Kalifornialainen syystäkin on mainio. Vaikka hän äsken oli paikalle tullut, oli häntä jo opittu tuntemaan "saakelin ynseäksi".
Sillaikaa kuin Miss Mary vielä viipyi siinä, huomasi hän, että loivat auringon säteet paraillaan paahtoivat Sandyn paljasta päätä; hänen lakkinsa kellui käyttämätönnä nurmella. Miss Mary tarvitsi hiukan rohkeutta nostaaksensa lakkia ylös ja pannaksensa sitä miehen kasvoille — mutta hän toimitti kuitenkin sen hyvän työn ja läksi sitte paikalta pakoon. Kun hän oli poistunut muutamia askeleita, katsoi hän taakseen ja huomasi silloin hämmästyen sekä pelästyen, että Sandy oli noussut istumaan, oli temmannut lakin päästä sekä alkanut jupista jotakin.
Asian todenperäinen laita oli semmoinen, että Sandy mielensä pohjasta oli vakuutettu siitä, että päivänpaiste oli aivan mieluisa sekä terveellinen; hän arveli, että ainoastansa parantumattomat hassut makasivat pää peitettynä ja että hänen vastustamatonna oikeutena oli venyä paljaspäänä, jos hän niin tahtoi. Kaikki nämät asianhaarat olivat Sandyn sisälliselle tunnolle vallan selvät; mutta hän mahtoi kovaksi onnekseen ainoasti jotenkin tyydyttämättömällä tavalla ilmoittaa tunteitansa.
"Mitä hittoa?" sanoi hän körisevällä ja tavoittelevalla äänellä. "Mitä — mitä — mitä nyt? — Älä tule tänne nuuskimaan, sanon minä — — jaa, sen minä sanon, sinä helvetin pakana — päivä paistaa, jos tahdon — minä makaan, jos tahdon — — mitä hitoille se sinua koskee? — älä tule tänne — saakelin hauskaa päivänpaistetta — minä — minä — päivä paistaa, jos tahdon —!"