Miss Mary olisi mielellään tahtonut kysyä, pyrkikö hän semmoisessa tilaisuudessa päivänpaisteesen makaamaan, pää paljaana ja oliko kylmä kylpy siinä tapauksessa vaaralliseksi katsottava, mutta sellainen kysymys olisi vaatinut selityksen, jota hän ei mielinyt antaa. Suurilla mustilla silmillään katseli hän vaan vakaasti punaposkista Mrs Stidgersia, joka oli uhkea esimerkki ison lännen kukoistuksesta — ja se puheenaine jätettiin sikseen. Samana iltana kirjoitti Miss Mary paraalle ystävälleen Bostonissa: "Jos rupeaisin valitsemaan, niin luulen, totta sanoen, että tämän yhteiskunnan juopunut puoli minusta melkein olisi parempi kuin raitis puoli. Tässä puhun tietysti miehistä — mitä naisiin tulee, niin en tiedä mikä heitä voisi muuttaa edes hiukan laatuun käyviksi".
Yhdessä viikossa oli Miss Mary kokonansa unhottanut tuon vähäisen väliseikan, vaikka hänen kävelynsä melkein hänen tietämättänsä, kiertyivät toiseen suuntaan. Hän huomasi kuitenkin, että veres terttu azaleakukkia joka aamu oli hänen pöydällään. Mutta se ei häntä hämmästyttänyt, sillä hänen oppilaansa, jotka tunsivat hänen mieltymystä kukkiin, koristivat aina hänen istuma-paikkansa vereksillä kimpuilla vuokkoja, sireeniä ja lupiinia; vaan ei kukaan myöntänyt tuoneensa azaleoita, vaikka usealta kysyttiin.
Muutamia päiviä kului taas. Sitte tapahtui eräänä päivänä, että nuori herra Johnny Stidgers, jonka sija oli likinnä ikkunaa, kun opettajatar paraillaan luetti, muitten mielestä peräti suotta purskahti aivan hillitsemättömään nauruun, joka miltei pilannut koko luokan järjestystä. Miss Mary ei saanut häneltä muuta selitystä kuin että joku oli "kurkistanut ikkunasta". Suuttuneena ja harmistuneena läksi opettajatar pesästään tavoittamaan ja rankaisemaan rauhan rikkojaa. Kun hän pyörähti kouluhuoneen nurkan ohitse, seisoi hän äkisti äsken juovuksissa olleen miehen edessä — tämä oli nyt vallan selvä, mutta hänen päivettyneet kasvonsa näyttivät erinomaisen ujoilta ja häpeileviltä.
Vihan vimmassa Miss Mary ei suinkaan olisi jättänyt tätä viimeksimainittua seikkaa hyödyksensä käyttämättä, jos ei hän samassa tuokiossa vastoin tahtoansa olisi älynnyt, että tuo "luontokappale", vaikka edelliset synnit olivatkin häneen jättäneet jälkiään, kuitenkin oli jokseenkin kaunis ja viehättävä — todellakin jonkinlainen valkeaverinen ja hyväluontoinen Simson, jonka paksuja liinankarvaisia hiuskierukoita eivät millaisetkaan Delilan saksit nähtävästi koskaan olleet niittäneet. Kovat sanat kuolivat Miss Maryn huulille ja hän vastaanotti ainoastaan miesparan änkättyjä anteeksipyyntöjä kulmakarvojaan halveksivaisesti nostellen ja poimunteitansa huolellisesti ko'oten, ikäänkuin Sandysta niihin olisi voinut tarttua joku pahuus, jos hän likelle pääsi. Kun Miss Mary taas astui kouluhuoneesen ja hänen silmänsä tapasivat azaleoita, leimahti uusi valo hänen ajatuksiinsa; hän nauroi sydämellisesti ja lapset nauroivat myöskin ja kaikki olivat sangen onnelliset kukapa oikein tiesi mistä syystä.
Joku aika tämän tapauksen jälkeen sattui sitte eräänä lämpimänä kesäpäivänä, että kaksi lyhytkoipista pikkuherraa kompastui koulun kynnykselle juurikun he töin tuskin olivat lähteeltä kulettaneet sinne ämpärillisen vettä. Miss Mary tarttui sääliväisesti ämpärin sankaan ja läksi itse lähteelle ämpäriä uudestaan täyttämään. Lähteen äyräällä loihe varjo hänen tielleen ja voimakas käsivarsi, joka oli puettu siniseen liinapaitaan, vapautti häntä pikaisesti ja vakaasti hänen kantamuksistaan. Miss Mary ujoksui ja vihastui.
"Parempi olisi, jos kantaisitte vähän enemmän tuota nestettä omaksi tarpeeksenne", sanoi hän siniselle käsivarrelle, pitkiä silmäripsiään nostamattakaan.
Miehen nöyrä äänettömyys saattoi Miss Marya katumaan sanojansa ja oven suussa kiitti hän sentähden sitte auttajaansa niin lempeästi, että miesparka oli hämmästyksestä kuukahtumaisillaan — josta lapset taas purskahtivat nauramaan ja Miss Mary yhtyi siihen nauruun niin halukkaasti, että vieno punastus nousi hänen puhtaisin, muuten aivan vaaleihin poskipäihin. Seuraavana päivänä ilmestyi tuntemattomalla tavalla tynnyri oven ulkopuolelle ja samalla salaisella tavalla täyttyi se joka aamu kylmällä lähdevedellä. Mutta mustasilmäistä Miss Marya suosittiin ja kunnioitettiin muullakin hiljaisella tavalla. "Bill-saakeli", Slumgullionin kyytivaunujen ajaja, laajalta tunnettu "kohteliaisuudestaan", koska aina pyysi kauniimman sukupuolen istumaan kutsin-istuimelle, oli Miss Maryn suhteen tehnyt poikkeuksen yleisestä tavastaan sentakia, että Bill'illä oli paha tapa "kiroilla, vastamäkeä ajaessaan;" hän antoi aina Miss Maryn yksinomaiseen valtaan toisen puolen koko vaunuja. Jack Hamlins, tuo mainio kortinlyöjä, matkusti kerran äänetönnä muutamia peninkulmia yksissä Miss Maryn kanssa ja heitti sittemmin putelin erään iloisen kumppaninsa päähän, koska tämä uskalsi mainita Miss Maryn nimeä kapakan juomatuvassa. Erään oppilaan koreasti puettu vaan vähemmin kunnioitettava äiti, jonka mies oli tuntematon, käveli usein ujosti tuon vaalean vestaalin temppelin läheisyydessä, vaan ei koskaan tohtinut astua sen pyhälle alueelle; hän oli tyytyväinen, kun nöyrästi sai palvella tuota naispappia kaukaa.
Semmoisia vähäisiä keskeymisiä sattui toisinaan, mutta muuten kiersi Red Gulch'in ylitse yksitoikkoinen juhlakulku kirkkaita, helteisiä päiviä, lyhyitä hämäriä ja tähdenvaloisia öitä. Miss Mary mieltyi yhä enemmän vaelluksiin hiljaisissa, uneksivissa metsissä. Hän luuli kentiesi, niinkuin Mrs Stidgers, että petäjäin sulohajuinen huoku oli terveellinen rinnalle; varmaa on, että hänen yskimistään harvemmin kuului, että koko hänen vartalonsa nousi suoremmaksi sekä turpeammaksi ja että hänen poskensa tulivat punaisemmiksi, askeleet vakaammiksi. Kentiesi oppi hän paraikaa sitä ijankaikkista läksyä, jota kärsivälliset, ijäti viheriät kuuset väsymättä ja yhä matkivat ihmisten korviin, olkootpa nämät sitte kuuliaiset tahi huolimattomat.
Eräänä päivänä otti hän lapset keralleen pitkälle kävelylle. Pois mentiin pölyiseltä maantieltä, pois hajallansa olevilta puoleksi rappeutuneilta taloilta, liejuisilta kaivannoilta ja puodinikkunain koreilta repaleilta, pois koko siltä vähäisen kultauksen ja värjätyn lasin ohuelta keitin-öljyltä, johon raakuus semmoisissa paikoissa verhottuu — ja kuinka viehättävää eikö nyt ollut! — Kuinka metsä avasi pitkät tuoksuavat pylväskäytävänsä vastaanottaakseen heitä, kun he olivat ehtineet viimeisen säretyn kallion, viimeisen saviläjän ja viimeisen tyhjennetyn kaivoksen ohitse! — Kuinka lapset heittäyivät maan ruskeaa rintaa vasten innokkaasti sitä hyväilemään samalla kuin täyttivät ilman raittiilla naurullaan ja kuinka Miss Mary itse, unhottaen akkiloida valkeaa kesäpukuaan, lensi kuin lintu poikooksensa etupäässä, kunnes hän viimein riehuen, nauraen ja hengästyneenä, ruskeat hiuspalmikot hajallaan, lakki niskassa ja posket hehkuvina kaukana metsässä sattui tulemaan aina onnettoman Sandyn kanssa vastakkaa!
Katsomme tarpeettomaksi kertoa niitä anteeksipyyntöjä ja selityksiä, jotka nyt seurasivat. Taitaa olla kylliksi, jos mainitsemme, että siltä näytti, kuin Miss Mary ja entinen juomari ennenkin olisivat samalla tavalla yhtehen yhtyneet, että Sandy kohta otettiin iloisen seuran jäseneksi ja että lapset sillä sukkelalla vaistolla, jonka Luoja näyttää antaneen heikoille, tunnistivat häntä ystäväkseen, leikitsivät hänen valkean harjansa sekä viiksien kanssa ja harjoittivat monenlaista vapautta häntä kohtaan. Kun hän viimein muutamista suurista kivistä kuusen juurelle teki heille uunin, oli heidän ihastuksensa vallan rajaton.