Kun he kaksi tuntia onnellisina olivat leikkineet noin lapsellisesti, oli Sandy polvillaan opettajattaren jalkain edessä sillaikaa kuin tämä mäen rinteellä istuen sitoi laakerista ja sireenistä seppeleitä ja hän itse haaveksivilla, ihastuneilla silmillä katseli tuota naista. Koska Sandy noin oli siinä polvillaan, näytti melkein siltä, kuin joku yliluonnollinen muutos olisi tapahtunut hänessä heidän ensimmäisen yhteensattumisen jälkeen. Mutta eroitus oikeastansa ei kuitenkaan ollut niin suuri. Se heikko, haaveksivainen, laiska ja himoisa ihmisluonne, joka ennen oli katsonut lasin varsin mieluisaksi, tavoitteli nyt, pelkään mä, ainoastaan uutta päihtymystä rakkaudesta.
Sandy itse miltei sitä älynnytkin. Hänen mielensä teki ryhtymään johonkin työhön — tappamaan harmaata karhua tahi nylkemään villi-ihmisen kalloa, sanalla sanoen jollakin tavalla uhraamaan itseänsä tuon vaalean, mustasilmäisen pienen opettajattaren edestä. Mielelläni tahtoisin esitellä häntä sankaruuden loistavassa valossa ja ainoastaan pakolla voi minua pidättää se järkähtämätön vakuutus, että semmoisia asioita aivan harvoin tapahtuu todellisessa elämässä. Kaunis lukijattareni, joka muistaa kuinka harvoin rakastettu Adolf, vaan kuinka usein joku vähemmän miellyttävä vieras tahi romantillisuutta peräti kaipaava poliisipalvelija häntä pelastaa jostakin uhkaavasta vaarasta, antaa minulle epäilemättä anteeksi.
He istuivat niinikään häiritsemättä koko sen suloisen kesäpäivän sillaikaa kuin tikat rääkättivät ja nakuttelivat heidän päänsä päällitse ja lasten äänet hyväsointuisesti kuuluivat alhaalta notkelmasta. Mitä he virkkoivat jääkin mainitsematta. Mitä he tuumivat — se olisi huvittavampi tietää — vaan se on tuntematonta. Tikat saivat kuulla, että Miss Mary oli isätön sekä äiditön, että hän setänsä kodosta oli lähtenyt ja sitte tullut Kaliforniaan terveyttä sekä itsenäisyyttä hakemaan; — että Sandy myöskin oli ilman isää sekä äitiä, että hän puolestaan oli tullut Kaliforniaan onnea hakemaan ja että hän oli elänyt hurjaa, laitonta elämää, vaan nyt tahtoi koettaa parannusta; — ynnä paljon muuta, joka epäilemättä tikan kannalta katsoen tuntui aivan yksinkertaiselta ja aikaa vievältä.
Mutta semmoisella pakinalla riensi iltapuoli tiehensä; kun lapset taas olivat kokoontuneet ja Sandy herkkätuntoisuudella, jota opettajatar osasi aivan suureksi arvostella, sanoi heille jäähyväiset, ennenkin uudispaikkaan joutuivat — silloin arveli Miss Mary, että se päivä oli ollut lyhin koko hänen ahkerassa elämässään.
Pitkä kuiva kesä kallistui loppumaan ja samaten myöskin koulun lukukausi. Vielä oli päivä jälellä, vaan sitte olisi Miss Mary valmis, joksikuksi ajaksi kumminkin, lähtemään Red Gulch'ista. Hän istui yksinään koulusalissa, poski kätensä nojassa ja silmät puoleksi ummessa; hän oli valveillaan vaipunut semmoisiin uneksimisiin, joihin Miss Mary — koulukurin pahennukseksi, luulen ma — joku aika sitte oli tottunut painumaan. Hänen sylensä oli täynnään sammalia, sanajalkoja sekä muita muistomerkkiä metsästä; hän oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ettei hän kuullut, kun ovea hiljaa kolkutettiin tahi hämmentyi kentiesi hänen unelmissaan se ääni tikkain nakutuksiin kaukana sakeassa metsässä. Kun sitä naputusta vielä kerran toistettiin, säpsähti hän ja riensi, posket punastuvat, ovea avaamaan.
Kynnyksellä seisoi nainen, jonka kasvoissa nähtiin lakastuneen kauneuden selviä jälkiä ja jonka loistava, julkea, silmäänpistävä puku oli kummallisena vastakohtana hänen nöyrälle katsannolleen. Miss Mary tunsi häntä nimettömän oppilaansa epäiltäväksi äidiksi. Koettaen poistaa ehdotonta vastenmielisyyttään, pyysi hän jäykästi vieraan astumaan sisään ja kokosi vaistomaisesti helmansa tiukasti ympärilleen sekä siirtyi loitommalle. Hänen käytöksensä oli kentiesi syynä siihen, että ujo vieras, silmänräpäyksen hämillään aprikoituaan, jätti korean päivän-varjonsa avonaiseksi, pisti sen hiekkaan oven ulkopuolelle ja sitte istuutui salin alhaisempaan päähän, pitkän koulupenkin kolkalle. Hänen äänensä oli vapisevainen ja tavoitteleva, kun hän aloitteli:
"Minä kuulin sanottavan, että aiotte huomenna matkustaa alas ranteelle ja minä ajattelin sillä tavalla, etten voisi antaa teidän lähteä, Miss, ennenkuin kiittäisin teitä kaikesta hyvyydestänne Tommya kohtaan".
"Tommy", sanoi Miss Mary, "oli sievä poika ja ansaitsi suurempaa huomioa kuin mitä hän oli voinut osoittaa hänelle".
"Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss, kunniaa ja kiitosta!" virkahti vieras ja ilon punastus levisi hänen poskiinsa sen keinotekoisen värin alle, jota Red Gulch'issa pilkallisesti kutsuttiin hänen "sotavärikseen;" hän koetti hämillään muuttaa pitkää penkkiään likemmäksi kouluopettajatarta. "Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss — Niin, kyllä se onkin varma totuus, vaikka sitä nyt sanoo hänen oma äitinsä, jonka ei sopisi kiittää häntä — mutta ompa se varma totuus, ettei koko maailmassa voikaan löytyä armaampaa, aimollisempaa ja siivompaa poikaa kuin tuo nulikkani — ja vaikkei semmoisen, kuin minä olen, sovikaan sanoa sitä, niin on sekin totta, ettei myöskään voi löytyä armaampaa, kauniimpaa ja enkelinkaltaisempaa opettajatarta, kuin se, joka hänellä on ollut. Jumala teitä siunatkoon!"
Miss Mary, joka vakaana istui pulpettinsa takana, linjain olallaan, avasi silmänsä suuriksi, tätä kuullessaan, vaan ei virkkanut mitään.