"Kyllä minä tiedän, niinkuin sanottu on, ettei semmoisen, kuin minä olen, sovi kiittää tietä, Miss!" jatkoi vieras liukkaasti, "eikä minun sopisi, tietäähän sen jokainen, tulla tänne valoisalla keskipäivällä teitä puhuttelemaan. Mutta kas! asia on semmoinen, että tulen rukoilemaan teiltä jotakin — en omasta puolestani, Miss, en omasta puolestani, vaan tuon armaan poikani takia, Miss!"
Erään katsahduksen kautta nuoren opettajattaren silmistä rohkaistuna ja pistäen ahtaisin lavendelinvärisiin hanskoihin puserretut kädet polviensa väliin, sormet alaspäin, kumartui hän eteenpäin ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
"Katsokaa, Miss! Ei ole ketään, joka pitäisi huolta poikaraukasta senkuin minä vaan eikä semmoisen, kuin minä olen, sovi kasvattaa häntä; sen tiedätte. Mennä vuonna jo vähän tuumin suorastaan lähettää hänet pois San Franciscon kouluun; mutta kun sitte kuului puhetta, että tänne hankittaisiin opettajatar, niin ajattelin, että parasta oli odottaa, kunnes saisin nähdä teidät — ja kun vaan vilahdukselta olin nähnyt teidät, niin tiesin, että kaikki oli hyvä ja että voisin vähän kauemmin pitää pikkua poikaani kotona. Te ette suinkaan voi arvatakaan, kuinka mahdottomasti hän teitä rakastaa, tuo poikarukka; jos vaan voisitte kuulla, kun hän herttaisella tavallaan puhuu teistä ja jos hän itse voisi rukoilla sitä, mitä minä nyt aion rukoilla, niin en luule, että koskaan voisitte kieltää".
"Se ei ole muuta kuin luonnollista", jatkoi hän kiireesti ja hänen äänensä vävähti kummallisesti sekä ylpeydestä että nöyryydestä; "se ei ole muuta kuin luonnollista, että lapsi kovemmin mieltyy teihin kuin minuun, Miss — sillä hänen isänsä oli, näetten, oikein jalo mies, kun ensin opin häntä tuntemaan — ja pojan täytyy ennemmin tahi myöhemmin unohtaa minua. — Kas niin! en minä itke sitä asiaa, en. — Katsokaa, Miss! sentähden oli aikomukseni — sentähden oli aikomukseni — pyytää teiltä, että ottaisitte Tommyni — Jumala häntä siunatkoon! Hän on armain, aimollisin pikkuenkeli tässä maailmassa; se on varma totuus, se — että — että — ottaisitte hänet mukaanne, Miss! ja — myöskin pitäisitte häntä".
Vieras nainen oli noussut seisoalle, nuoren tytön käteen tarttuaksensa ja lankesi nyt polvilleen hänen viereensä. "Minulla on rahoja runsaaltakin ja ne ovat kaikki poikani omat — sekä teidän, Miss, jos häntä tahdotte ottaa. Pankaa hänet johonkuhun hyvään kouluun, missä toisinaan voitte käydä häntä katsomassa sekä auttaa häntä un — un — unohtamaan äitiään. Tehkää hänen kanssaan mitä vaan tahdotte. Pahinkin, kaikkein pahinkin, mitä voitte tehdä, on kuitenkin viittäkymmentä vertaa parempi kuin mitä hän minun luonani oppisi. Mutta ottakaa hänet pois, — Jumalan tähden, ottakaa hänet pois tästä syntisestä, viheliäisestä luolasta! Te sen teette? — Ettehän voi kieltää minulta? — Te teette sen; minä tiedän, että sen teette — eikö niin? — Te sen teette — te ette voi, ette saa kieltää, Miss. Tehkää häntä niin hyväksi ja kunnolliseksi kuin itsekin olette ja kun hän on mieheksi, kelpomieheksi kasvanut — — niin virkkakaa hänelle hänen isänsä nimen — sen nimen, joka vuosikausiin ei ole päässyt huuliltani — Aleksanteri Morton'in nimen, Miss, jota täällä Sandyksi kutsuvat! — Miss Mary! Älkää ottakaa pois kättänne! Miss Mary, puhukaa kanssani! — Te tahdotte ottaa poikani? — Älkää kääntykö pois, Miss Mary! — Taivaan Jumala! Hän menee luotani!"
Miss Mary oli noussut ja pimenevässä hämärässä hapuillut ikkunaa. Hän seisoi siinä, ikkunan puitteesen nojaten ja silmäillen sitä ruusunpunaista hohdetta, joka joutuisaa vaaleni pois läntiseltä taivaanrannalta. Sen loiste tapasi vielä Miss Marya; tapasi hänen puhdasta, nuorta otsaa, hänen valkeaa kaulusta ja hänen kovasti ristiin puserrettuja valkeita käsiään — mutta sekin valo himmeni pian. Vieras ryömi polvillansa hänen sivulleen.
"Minä tiedän, että teidän ensin täytyy miettiä tuota asiaa. Mielelläni tahdon odottaa tässä vaikka koko yö; mutta minä en voi lähteä, ennenkuin olette antaneet minulle vastauksen. Älkää kieltäkä sitä minulta! Jumalan tähden, älkää kieltäkä! — Te suostutte! — Minä sen luen teidän kauniista, sievistä kasvoistanne. Minä sen luen teidän silmistänne, Miss Mary! Te tahdotte ottaa poikani!"
Viimeinen punainen säde leimahti, valaisi Miss Maryn vaaleita kasvoja sekä syviä silmiä melkein ylenluonnollisella loisteella ja sammui taas. Hämärässä ja yleisessä hiljaisuudessa kuului Miss Maryn vastaus leppeänä ja rauhallisena:
"Minä otan pojan. Lähetä hänet tänä iltana luokseni!"
Onnellinen äiti nosti Miss Maryn hameen helman huulilleen. Hän olisi tahtonut peittää hehkuvat kasvonsa sen immellisiin poimuihin — vaan hän ei tohtinut. Hän nousi.