Tallissa huomasi hän entuudesta tunnetun harmaan kiplon, joka äsken oli talutettu paikoilleen ja jonka omistajan hän, muutaman tuokion etsittyään, löysi hevoisen läheltä. Brownin tervehdys oli ystävällinen ja sydämellinen; Jack Hamlinin jotenkin väkinäinen. Mutta Brownin hartaisin pyyntöihin suostuen seurasi Jack kohta tämän jälestä takaportaita myöten ylös pieneen kammariin, jonka ikkunat antoivat tallille päin. Kammari oli koristamaton ja siinä oli ainoastaan sänky, pöytä, muutamia tuolia sekä hylly, jolla pyssyn ja ruoskan sija oli.
"Tämä on minun kotini, Jack, tämä vaan", sanoi Brown huoaten ja heittihe sängylle; ystävälleen viittasi hän tuolin istumapaikaksi. "Vaimoni asunto on huoneen toisessa päässä. Nyt on enemmän kuin kuusi kuukautta siitä kuin elimme yhdessä tahi tapasimme toisiamme muulloin kuin syödessä. Se on huoneen isännälle hiukan sopimatonta — vai kuinka?" sanoi hän väkisin nauraen. "Mutta iloinen olen, kun sain nähdä sinut, saakelin iloinen". Hän ojentihe ulos sängystä pudistaaksensa Jackin kylmää kättä. "Minä käskin sinut tänne ylös, sillä minä en tahtonut jutella sinun kanssasi tallissa — vaikka koko kaupunki kuitenkin jo tietää koko sen asian. — — Älä sytytä kynttilää! — — Voihan tässä yhtä hyvästi tarinoida kuutamollakin. Nosta jalkasi ikkunanlaudalle ja istu oikein mukavasti sillaikaa kuin kuuntelet. Putelissa on viinaa".
Jack ei käyttänyt tuota ilmoitusta hyväkseen. Brown kääntyi seinälle päin ja jatkoi:
"Jos en olisi niin hiton rakastunut vaimooni, niin en huolisi asiasta yhtään. Mutta rakastan häntä niinkuin minä teen ja nähdä hänen tällä tavalla peuhaavan, jota estääkseni en voi panna tikkua ristiin — — se se tuiki tappaa minut — peräti näivettää. — Mutta sangen iloinen olen, kuin sain tavata sinua, Jack poikaseni!"
Hän hapuili hämärässä, kunnes hän taas oli löytänyt ja pudistanut kumppaninsa kättä. Hän tahtoi pitää sitä omassa kädessään, mutta Jack veti sen pois ja pisti sen liivien alle, huolimattomasti kysyen:
"Kuinka kauan on asia ollut tällä kannalla?"
"En tiedä. — Siitä alkain kuin hän palasi tänne. Silloin, Jack, olin minä helvetin sika — semmoinen olen vieläkin — — mutta en minut ennenkuin silloin tiennyt kuinka rakastunut olin häneen. Ja hän ei ole ollut kuin sama ihminen sen päivän jälkeen".
— — — "Mutta se ei vielä ole mitä pahinta, Jack; ja siitä juuri tahdoin keskustella sinun kanssasi. Asia ei ole suora sillä ettei hän huoli minusta ollenkaan; — että hän teeskentelee jokainoan töllön edessä, joka vaan pistää nenänsä tänne — se on muutamain naisten luonnollisena tapana eikä he sillä tarkoita mitään pahaa. Mutta Jack — minä luulen — minä luulen, että hän rakastaa jotakin toista miestä. — — Jack, älä nouse — — jos pistoolisi ovat sinulle vaivaksi, niin riisu ne pois".
"Kuusi kuukautta ja vähän päällekin on hän ollut äkäisen ja alakuloisen näköinen, on hän ollut arkahermoinen, herkkäpelkoinen ja muuta semmoista. Ja toisinaan hän katselee minua niin herttaisen surkeasti, kuin hänen melkein olisi minua sääli. — — Ja sitte hän myöskin kirjoittaa jollekulle. Ja — — viimeviikolla on hän koonnut kaikki omat kalunsa — korukalut sekä kalliit kivet — Jack! minä luulen — minä melkein luulen, että hän aikoo lähteä tiehensä. Minä voin kärsiä kaikki paitsi sitä, että hän kuin varas pujahtaisi pois —".
Brown painoi kasvonsa tyynyihin ja muutamain minuuttien kuluessa ei kammarissa kuulunut muuta kuin pöytäkellon tikittäminen uunin reunuksella. Jack sytytti sikarin ja muuttihe aukinaiselle ikkunalle. Kuu ei enää paistanut kammariin ja sänky oli jäänyt pimeään.