Jack koetteli sitte heittää noppia, mutta hän viskasi aina kuusi-silmää ylöspäin ja luultu vastaanpelaaja tuli tappiolle. Tottumuksen mahti tuntuu toisinaan tukalalta.
Brown oli sillaikaa nukkunut, murheista väsyneenä. Jack siirsi tuolin ikkunan lähelle ja katsoi kattojen ylitse alas lepäävään kaupunkiin, jonka tuikkia hahmoviivoja sekä jyrkkiä väriä kuu paisteellaan lauhdutti ja sulostutti. Hän voi sikeässä hiljaisuudessa kuulla veden lorinaa kanavoissa ja kuusten huminaa vuorilla. Hän katsahti ylöspäin ja samassa lensi vilahtava tähti alas ilman heloittavalta kannelta. Senperästä seurasi tuokion kuluttua toinen tähti ja vielä kolmaskin. Jackin päähän pölähti aate. Jos tähti vielä viidentoista minuutin kuluessa putoisi, niin — — Hän istui siinä kello kädessä puolenkin tuntia, mutta semmoista ilmausta ei enää näkynyt.
Kello löi kaksi ja Brown vielä makasi. Jack lähestyi pöytää ja otti lakkarista kirjeen, jota hän kynttilän liputtavassa valossa luki. Se sisälsi ainoastaan yhden rivin, joka oli naisen käsialaa:
"Tule kello kolme kevykääsissä puiston muurille."
Makaaja kääntyi levottomasti ja heräsi.
"Jack, oletko täällä?"
"Olen."
"Älä vielä mene! — Kumma on, Jack, minä näin paraikaa unta — — näin unta entisistä ajoista. Minusta oli kuin Susie ja minä taas olisimme menneet vihille ja pappina oli — aika hullumaisesti! — sinä."
Kortinlyöjä nauroi ja istuutui sängylle, yhteen kääritty paperi kädessään.
"Se oli hyvä ennusmerkki, vai kuinka, Jack?" kysyi Brown.