Mutta raivoni meni ohi. Ei, hän ei saanut millään ehdolla tietää, että epäilin häntä; siitä edusta en saanut luopua. Olihan mahdollista, että minä vielä voisin hämmästyttää häntä, eksyttää hänet harhateille, panna satimen hänen tielleen. Älykkyystaistelu tulisi myöhemmin — ehkäpä jo tänä iltana — mutta tällä hetkellä en voinut muuta tehdä kuin toteuttaa ensimmäisen suunnitelmani. Kuitenkaan hän ei saanut epäillä, mihin suuntaan tutkimukseni menivät — minun täytyi pettää hänet.
Suunnitelmani oli pian tehty. Menin Broadwayn poikki Cortlandkadulle, jota pitkin kuljin siksi kunnes ilmarata oli edessäni; kuulin junan lähestyvän ja pysähdyin ostamaan vähän hedelmiä eräältä myymäpöydältä. Seuraajani oli kappaleen matkan päässä minusta ja tarkasteli erään ompeluliikkeen ikkunassa olevia pikkuesineitä. Juna tuli kohisten asemalle, ja yhdellä ponnahduksella, aivan kuin vasta juuri nyt olisin huomannut sen, ryntäsin portaita ylös, heitin lippuni lippulaatikkoon ja olin yhdellä harppauksella asemasillan yli. Viimeisen vaunun junailija piti vaunusillan porttia auki minulle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä paukahti se perässäni jälleen kiinni. Heti tämän jälkeen lähti juna liikkeelle, ja kun katsoin taakseni, näin Martignyn tulevan rynnäköllä asemasillalle. Hän seisoi tuijottaen minuun sekunnin ajan, sitten hän kouristi äkkiä rintaansa, horjui ja näytti kaatuvan. Ihmisiä kokoontui hänen ympärilleen, juna kiersi muutaman kulmauksen, enkä nähnyt enää muuta.
Kaikessa tapauksessa olin nyt vapaa hänestä ja astuin pois junasta Bleckerkadulla, menin aina Washington Squarelle asti ja aloitin etsintäni. Suunnitelmani oli hyvin yksinkertainen. Alkaen itäpuolelta Länsi Broadwayta aioin käydä jokaisessa talossa kysymässä, ottivatko he vuokralaisia. Ensimmäinen kokemukseni oli jotenkin toisiakin kokemuksia kuvaava.
Nainen vastasi koputukseeni.
»Teillähän on huoneita vuokrattavana?» kysyin.
»Kyllä, monsieur», vastasi hän leveästi hymyillen. »Olkaa hyvä, tätä tietä!»
Me nousimme likaisia portaita ylös, ja hän avasi erään oven komealla eleellä.
»Ne ovat nämä huoneet, monsieur! Sellaiset kauniit huoneet!»
Katselin ympäri teeskennellen mieltymystä ja tukahutin vastenmielisyyteni niin hyvin kuin voin.
»Kuinka kauan ne ovat olleet tyhjinä?» kysyin.