Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli minulle sanottavaa, ja sittenkin toivoin, että se oli oleva minulle suureksi hyödyksi. Ensiksi rajoittuivat sen kautta tiedusteluni siihen seutuun, joka oli itäpuolella West Broadwayta, ja tiesin, että ranskalainen kaupunginosa ulottui ainoastaan yhden taikka kahden korttelin matkan tähän suuntaan. Ja sitäpaitsi sain siitä tukea tiedusteluilleni. Tiesinhän päivän, milloin tuo salaperäinen nainen oli muuttanut asunnostaan. Taikka ainakin tiesin, että se oli toinen kahdesta päivämäärästä. Asunnon on täytynyt tulla vapaaksi joko maaliskuun 28 päivänä taikka huhtikuun 3 päivänä. Viimeisenä hätävarana oli minulla valokuva. Olin valmis alkamaan etsimisen ja erosin Brooksista kehoituksella, ettei hän puhuisi mitään kenellekään tästä salaperäisestä asiasta.
Kun tulin ulos portista, silmäilin poikki kadun ja huomasin silloin Martignyn siinä välittäjäjoukossa, joka aina täyttää sen jalkakäytävät. Hän seisoi ja kuunteli hartaana erästä välittäjää, joka näytti mitä suurimmalla totisuudella pitävän esitelmää hänelle — luultavasti siitä miten voi tulla rikkaaksi — eikä nähnyt minua. Hetkisen ajan tunsin kiusausta mennä hänen luokseen ja pelastaa hänet vaarasta. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hymyilin tälle tarpeettomalle ajatukselle. Se pitäisi olla kettu, joka voisi nyppiä Martignya. Ajattelin hänen lujia piirteitään, hänen kyvykkyyttä ilmaisevaa kasvojenmuotoaan, hän ei ollut mikään narri eikä mikään lammas ollakseen valmis kerittäväksi. Hän voi oikein hyvin selviytyä omin neuvoin — niin, käyttää saksia itse, jos niin tarvittiin.
Kuljin länteenpäin Broadwayta kohti, mutta sittenkin, kuten luulen, tietämättäni ajatellen häntä, sillä muutamia minuutteja sen jälkeen sain vastustamattoman halun luoda silmäyksen ympärilleni. Ja siellä hän oli kävelemässä perässäni toisella puolen katua. Salamannopeudella ymmärsin heti. Hän väijyi minua.
On vaikea kuvata pistoa, jonka tämä havainto minuun teki; menin kuin tuuperruksiin. Muutamia minuutteja kuljin umpimähkään, melkein tietämättä olemassaolostani, mutta sitten palasi vähitellen ajatuskykyni ja sen mukana jonkunlainen raju ilo. Tässä oli minulla ainakin jotakin varmaa, luotettavaa — johtolanka, kunpa vain olisin kylliksi viisas sitä seuraamaan — valonsäde pimeydessä! Tunsin, kuinka poskeni hehkuivat ja sydämeni pamppaili.
Mutta mitä osaa hän oli jutussa näytellyt? Hetkisen harhailin kuin sokea pimeydessä, mutta ainoastaan hetkisen. Olipa hänellä ollut siinä mikä tehtävä hyvänsä, niin oli hänet selvästi jätetty vartioimaan meitä, vakuuttautuakseen siitä, että me emme seuranneet pakolaisia, valmistaakseen heitä ennakolta, jos oli vaaraa pelättävissä. Nyt ymmärsin hänen huolensa neiti Holladaysta, 'minä otan niin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa!' Hänelle oli tärkeätä saada tietää, milloin me havaitsimme, että hän oli poissa. Ja hän oli saanut sen tietää, vieläpä hän tiesi senkin, että minä olin aloittanut hänen etsimisensä. Punastuin ajatellessani varomattomuuttani; ja kuitenkin hän oli henkilö, joka herätti luottamusta. Kuka olisi häntä epäillyt? Ja eräs vanha sananparsi, jota hän oli käyttänyt eräänä iltana, muistui mieleeni:
»Folle est la brebis qui au loup se confesse!» — »Yksinkertainen on se lammas, joka tunnustaa syntinsä sudelle», olin sen kääntänyt sillä ikävällä kirjaimellisuudella, joka on tunnusomaista aloittelijalle. No niin, minä olin ollut lammas, ja Jumala tietää, että olin myöskin yksinkertainen!
Olin tullut Broadwaylle, ja kadun kulmauksessa pysähdyin katselemaan erään miesten vaatetustarvikekaupan ikkunaa. Hyvän matkan päässä kadulla toisella jalkakäytävällä oli Martigny ostamassa sanomalehteä eräältä sanomalehtipojalta. Hän ravisti sen auki ja vilkaisi sen palstoja ylhäältä alas, kuten tehdään silloin kun on haettava jotakin erikoista. Ehkäpä hän todellakin oli liikehommissa, kauppakeinotteluissa, ehkä olin pettynyt kuvitellessani, että hän vakoili minua. Minulla ei ollut mitään todisteita siitä; olihan luonnollisin asia maailmassa, että hän oleksi tässä osassa kaupunkia. Minun täytyi saada otaksumiselleni vahvistusta, ennenkuin otin asian lopullisesti uskoakseni. Minun oli varottava vetämästä aivan liian nopeita johtopäätöksiä.
Menin kauppaan ja kulutin kymmenen minuutin ajan siellä katselemalla kaulaliinoja. Tullessani ulos laskeutui Martigny juuri alas kengänkiilloittajan tuolilta, toisella puolen katua. Hän käänsi selkänsä minuun päin, ja näin, kun hän otti esiin pienen rahakukkaron ja pani kymmenen sentin rahan kengänkiilloittajan käteen. Kääntyen poispäin jatkoin matkaani Broadwayta pitkin, välistä verkkaisesti välistä reippaasti; koko ajan oli seuraajani takanani, puoliksi kätkeytyneenä väenkuhinaan. Oli mahdotonta epäillä enää. Hän seurasi todellakin minua, vaikka hän teki sen niin taitavasti, niin perinpohjaisen viekkaasti, että minä en olisi koskaan nähnyt häntä, koskaan epäillyt häntä, jos en olisi saanut tätä onnellista mieleenjohtumaa heti kävelymatkani alussa.
Useampia suunnitelmia ajelehti aivoissani. Minulla oli se etu, ettei hän tiennyt minun epäilevän häntä. Jospa vain voisin voittaa hänet viekkaudessa, puristaa häneltä salaisuutensa; mutta kun ajattelin hänen voimakkaita piirteitään, läpitunkevia silmiään, hänen täydellistä itsehillintäänsä, niin huomasin, kuinka vähän toivoa minulla oli onnistumisesta. Hän oli minua etevämpi diplomatiassa ja teeskentelyssä; hän ei varmaan antaisi minkään estää itseänsä hankkimasta millä keinoin hyvänsä juonilleen menestystä.
Niin, en voinut enää epäillä, etteikö punottu juonia, joiden syvyydestä minulla ei tähän asti ollut aavistustakaan. Minua pöyristytti se ajatus. Mitä salavehkeitä ne olivat? Mikä sekava, kauhea rikos oli se, jota hän suunnitteli? Isän murha oli siis ainoastaan ollut ensimmäinen askel. Neiti Holladayn poisvieminen toinen. Mikä olisi kolmas? Miten voisimme estää hänet siitä? Otaksutaan, että epäonnistuisimme? Oh, suoraan sanoen, mitä voiton toiveita meillä voi olla sellaisessa taistelussa tätä paatunutta konnaa vastaan pimeydessä? Hänellä oli kaikki langat käsissään, hän hallitsi asemaa; me taistelimme sokeina, kiedottuina salaperäisyyden verkkoon, josta ei näyttänyt olevan tietä ulos. Mielikuvituksessani pidin häntä yli-inhimillisillä ominaisuuksilla varustettuna olentona. Hetkiseksi minuun tarttui hurja halu kääntyä perinpäin, asettua kasvot kasvoja vastaan hänen eteensä ja syyttää häntä, hämmennyttää hänet sillä, mitä tiesin, äkkirynnäköllä houkutella häneltä irti salaisuutensa, polkea hänet jalkojeni alle.