»Mutta minun oli pakko mennä Jourdainiin», puolustelin itseäni; »enkä voinut auttaa sitä, että he menivät hänen luokseen — pyytää heitä olemaan menemättä olisi saanut heidät epäilemään minua heti».
»Niin, niin tietysti; mutta eihän teidän ainakaan tarvinnut lähettää heitä. He eivät ehkä olisi menneet lainkaan muuten — eivätkä varmasti niin pian — jollette olisi lähettänyt heitä.»
»Lähettänyt heitä!» toistin ja tuijotin hämmästyneenä häneen, epätietoisena siitä, olinko kuullut oikein.
»Niin, lähettänyt», sanoi hän vielä kerran painolla. »Minkä vuoksi he menivät sairaalaan niin varhain seuraavana aamuna?»
»Luullakseni heidän epäluulonsa oli kasvanut minua kohtaan.»
»Lorua! Mitä syytä heillä olisi ollut epäillä teitä? Se oli päinvastoin juuri sen vuoksi, että he eivät epäilleet teitä, sen vuoksi että he tahtoivat tehdä teidän mieliksenne ja tuuletuttaa huoneenne; sanalla sanoen, sen vuoksi että te pyysitte heitä menemään — he menivät noutamaan noiden ikkunalukkojen avaimia. Ne olivat tietysti Martignylla.»
Hetken ajan istuin vailla vastausta. Saatoin vain tuijottaa häneen.
Mutta vihdoin palautui puhekykyni jälleen.
»Oh, millainen pölkkypää olen ollutkin!» jatkoin minä katkerasti. »Etten hoksannut sitä ennen! Olin sellaisessa järkkyneessä mielentilassa havaintoni vuoksi sinä päivänä, että en voinut ajatella mitään muuta. Luonnollisesti tuli koko juttu ilmi, kun he pyysivät avaimia.»
»No, minä en olisi niin ankara itseäni kohtaan», sanoi neiti Kemball nauraen ja katsoi ilkamoivasti minuun istuessani siinä katuvannäköisenä. »Omasta puolestani minusta on sangen hyvä, että hän on mukana laivassa.»
»Hyvä? Sitä ette kai voine tarkoittaa?»