»Mutta hän ei ollut siellä!» väitin vastaan. »Näimmehän me hänet antaessamme hänelle rahat. Sekä herra Royce että minä näimme — ja herra Graham myös.»
»Niin — melkein pimeässä huoneessa kääre otsalla ja ääni niin sortuneena, ettei voinut puhua. Eipä ihme, että herra Royce tuskin tunsi häntä!»
Vaikenin hetken miettiäkseni.
»Muistakaa, että se selittäisi useamman kuin yhden asian, kun ei kerran löydy muuta uskottavaa selitystä», jatkoi neiti Kemball. »Esimerkiksi ne teljetyt ikkunat ja vangin käytös.
»Niin, se on totta», myönsin, vaikka tämä arvelu ei ensi silmänräpäyksessä saanut hyväksymistäni. »Mutta uskotteko todellakin, että neiti Holladay on viety pois väkivallalla?»
»Tietysti! Jos hän lainkaan olisi kadottanut ymmärryksensä, niin olisi se tapahtunut heti, eikä kaksi viikkoa murhan jälkeen.»
»Mutta jos hän oli surrut sitä», intin.
»Sitä hän ei tehnyt, ainakin hän oli lakannut siitä. Olettehan kuullut sekä herra Roycelta että hovimestarilta, että hän oli paranemaan päin, iloisempi ja muuten enemmän kaltaisensa. Minkä vuoksi hän olisi uudelleen antautunut surun valtaan?»
»En tiedä», sanoin neuvotonna. »Kuta enemmän mietin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntuu. Sitäpaitsi tämä juttu on eilisiltana saattanut minut sellaiseen tuohtuneeseen mielentilaan, etten voi punnita selvästi. Minä en voi olla ajattelematta, kuinka huolimaton olin, etten täyttänyt velvollisuuttani.»
»Sitä en pahoittelisi, jos olisin teidän sijassanne! Mutta eräs toinen asia», lisäsi hän vähän ankarasti, »tehän olette nyt huomannut, että teidän syyksenne yksin lankeaa, että Martigny on täällä laivassa?»