»Teitte hyvin ystävällisesti kun tulitte», sanoi hän tavallisella hymyllään.
»Oli vain sattuma, että sain tietää teidän olevan laivassa», selitin istuutuessani. »Oletteko jo parempi?»
»Luulen niin, vaikka — vaikka tämä tohtori on — kuinka te sanotte? — oikea onnettomuuden ennustaja — sellaisiahan ne muuten ovat kaikkikin; kuta vaarallisempi tauti on, sitä suuremmaksi paisuu heidän kunniansa, kun ovat saaneet sen parannetuksi! Eikö niin ole? Hän on kieltänyt minua tupakoimastakin, mutta mieluummin kuolen kuin olen ilman sitä. Ettekö halua yhtä?» — Ja hän teki kädellään liikkeen vieressään olevaan savukekasaan päin.
»Kiitos», sanoin valitessani niistä yhden ja sytyttäessäni sen. »Savukkeitanne ei voi vastustaa. Mutta jos olette sairas, niin kuinka uskalsitte lähteä tälle matkalle? Eikö se ollut varomatonta?»
»Sain äkkiä kutsun kotiin, liikeasioita, nähkääs», selitti hän välinpitämättömänä. »Odottamatta, mutta — kuinka sanoisitte? — välttämättömästi. Muuten tämä vuode on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja minullahan oli odotettavana kokonaisen viikon lepo ja rauha tällä laivalla.»
»Tohtori mainitsi nimenne minulle — sitä ei ollut matkustajaluettelossa…»
»Ei.» Hän kiinnitti silmänsä minuun. »Tulin laivaan viimeisessä silmänräpäyksessä. Se tapahtui niin hätäisesti, kuten jo sanoin. Minulla ei ollut aikaa tilata hyttiä.»
»Se selittää asian. Niin, tohtori sanoi minulle teidän olevan vuoteen omana.»
»Niin, en ole ollut ylhäällä koko aikana, aina matkan alusta asti. Enkä nousekaan, ennenkuin tulemme Hovreen huomenna.»
Katselin häntä tutkivasti, kun hän sytytti tottuneella kädellä uuden savukkeen. Hytin puolipimeässä en ollut ensin pannut merkille, kuinka sairaalta hän näytti, mutta nyt näin mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä, kalpeat, veltot kasvot, vapisevan käden. Ja ensimmäisen kerran oivalsin äkkiä, tuntien melkein kuin olisin saanut piston, kuinka lähellä hän oli ollut kuolemaa.