Ilta kului ja viimeinen päivä tuli.
Kohta aamiaisen jälkeen alkoi näkyä maata — Cap La Haguesin korkeat kalliot — alussa epäselvinä, mutta verkalleen kohoten sen mukaan kuin me liu'uimme lahteen, Hovren talojen katot kaukana edessämme.
Seisoin laivan reunakaiteen luona neiti Kemballin vieressä, täynnä ajatuksia lähellä olevasta erostamme, kun hän äkkiä kääntyi minua kohti.
»Älkää unohtako Martignya!» varoitti hän minua. »Eikö olisi parasta tavata häntä uudelleen?»
»Ajattelin odotella siksi kun tulemme maihin», sanoin minä. »Sitten voin auttaa häntä pois laivasta ja katsoa, että hän pääsee onnellisesti ja hyvin asemalta. Hän on liian sairas ollakseen erittäin vilkasliikkeinen. Ei mahtaisi olla erittäin vaikeata päästä nyt hänestä pakoon.»
»Ei, mutta olkaa varovainen! Hän ei saa epäillä, että aiotte matkustaa Etretatiin. Mutta katsokaahan tuota taloryhmää tuolla kaukana? Eikö se ole ihana?»
Se oli ihana korkeine, punaisine kattoineen, keltaisine päätyineen ja raitaisine ikkunavarjostimineen, mutta siitä huolimatta en välittänyt sen katselemisesta. Huomasin ilokseni mikä pitkällinen, monimutkainen työ oli saada laivamme satamaan, sillä minä ahnehdin joka ainoata minuuttia, mutta viimein se onnistui kuitenkin tavallisella ranskalaisella, rajulla tavalla. Ja pienen viivähdyksen jälkeen heitettiin rautaporras ulos.
»Ja nyt», sanoi neiti Kemball ojentaen kätensä, »täytyy meidän sanoa jäähyväiset!»
»Ei tietysti!» väitin vastaan. »Katsokaa, tuolla menevät äitinne ja herra Royce. He odottavat selvästi, että me seuraisimme heitä. Meidän on autettava teitä järjestämään matkatavaranne.»
»Meidän tavaramme menevät suoraan Pariisiin, siellä maksamme tullin.»