»Oikeudestani olla yhdessä teidän kanssanne niin kauan kuin voin, ensiksi.»
»Onko teillä muitakin oikeuksia?»
»Monta. Luettelenko ne?»
»Ei, meillä ei ole aikaa! Täällä on äiti!» He lähtivät Pariisiin laivayhtiön erityisellä junalla, joka odotti telakan luona vähän matkan päässä siitä, ja me ohjasimme vitkalleen askeleemme sinne tungoksen läpi. Hälinässä, kiireessä ja sekamelskassa oli mahdotonta keskustella säännöllisesti. Väki myllersi, ja joka ainoa, niin tuntui minusta, oli hermostumaisillaan. Joku huusi 'En voiture!' kumealla äänellä. Yhtäkkiä huomasimme erään virkapukuun puetun rautatievirkamiehen sulkevan tiemme, pyytäen nähdä matkalippumme.
»Pelkään, ettette voi tulla nyt pitemmälle enää», sanoi rouva Kemball,
kääntyen meihin. »Meidän täytyy tietenkin sanoa jäähyväiset tässä.»
Ja hän ojensi kätensä. »Mutta toivon näkevämme pian taas toisemme
Pariisissa. Teillähän on osoite?»
»On varmasti», vakuutin hänelle; »ei ole todellakaan mitään vaaraa, että sen unohtaisin».
»Se on hyvä, odotamme teitä.»
Ja hän puristi meidän kummankin kättä.
Hetken ajan tunsin sen jälkeen toisen pienen käden omassani, ja pari sinisiä silmiä katsoi minuun tavalla joka —
»Hyvästi, herra Lester», sanoi ääni, joka oli tullut minulle hyvin rakkaaksi. »Odotan kiihkeästi saavamme vielä tavata!»