»Olisi hyvä, jos katsoisitte läpi nuo Hurdin juttua koskevat paperit,
Lester», sanoi hän ja ojensi ne minulle.
Otin ne ja istuuduin. Samassa temmattiin konttorin ulko-ovi taaskin auki tavattoman rajusti.
En ollut koskaan nähnyt Roycea niin syvästi liikuttuneena, niin ilmeisesti poissa suunniltaan kuin hän oli hyökätessään silmänräpäystä myöhemmin luoksemme kädessään sanomalehti. Hämmästyneenä sisääntulijan aikaansaamasta melusta käännähti Graham pöytänsä ääressä ja tähysteli ihmeissään häntä.
»Mitä nyt, John?» alkoi hän. »Sinähän näytät kovin liikuttuneelta.
Mistä on kysymys?»
Royce levitti sanomalehden hänen eteensä pöydälle.
»Sinä et tietysti ole nähnyt aamulehtiä. Luepas tuo?» ja hän osoitti vapisevalla sormella kirjoitusta, joka vei koko ensimmäisen sivun ensimmäisen palstan — kunniasijan.
Huomasin, että Grahamin kasvojenilme muuttui heti hänen luettuaan otsakkeen, ja kun hän oli ehtinyt kappaleen pitemmälle varsinaiseen kertomukseen, näytti hän ihan kauhun valtaamalta.
»Tämä on ihmeellisintä, mitä olen koskaan lukenut!» puhkesi hän.
»Ihmeellistä!» huudahti toinen. »Se on enemmän kuin sitä, se on halpamaista, alhaista! Ajatella, että niin hieno, sivistynyt tyttö kuin Frances Holladay vakain tuumin murhaa oman isänsä — pistää kylmäverisesti hänet kuoliaaksi — se on liian katalaa, liian ihmeellistä, liian — liian…»
Hän keskeytti, melkein tukehtuen mielenliikutuksesta.