Hänen sanansa saivat minut äkkiä ojentautumaan tuolissani. Frances
Holladay syytettynä — eipä ihme, ei! että Royce oli tuohtunut!
Mutta Graham jatkoi kirjoituksen lukemista toiseen kertaan, tarkkaavammin, ja kun hän sitten nyökäytti päätään osoittaakseen, että hän täysin käsitti kumppaninsa ajatuksen, muodostui hänen kulmakarvojensa välille suora, syvä, hämmästystä ilmaiseva ryppy.
»Koko asia», sanoi hän vihdoin, »riippuu nähtävästi Rogersista — Holladayn konttorin ensimmäisestä miehestä — ja sikäli kuin minä tunnen Rogersia, on minun sanottava, että hän on maailmassa viimeinen, joka esittäisi tahallansa vääriä väitteitä. Hän sanoo, että neiti Holladay tuli isänsä konttoriin eilen iltapäivällä, viipyi siellä kymmenen minuuttia ja poistui sitten kiireesti. Muutamia minuutteja myöhemmin meni Rogers yksityiskonttoriin ja löysi päämiehensä kuolleena. Siinä on koko asia, mutta se on kova pähkinä purtavaksi.»
»Mutta siinä onnistutaan!» puuttui puheeseen toinen, ponnistautuen saamaan takaisin ryhtinsä. »Minä otan tietysti jutun huostaani.»
»Tietysti.»
»Neiti Holladay on arvattavasti lähettänyt sanan minulle eilisiltana, mutta kuten tiedät, minä olin Babylonissa etsimässä sitä todistajaa Hurdin juttuun. Miehestä on suuri hyöty, ja hänen todistuksellaan tulemme voittamaan jutun. Mitä taas Brownin asiaan tulee, niin voi vastaus odottaa huomiseen. Siinä kaikki, luullakseni.»
Graham nyökäytti myöntävästi.
»Niin — huomaan, että tutkinto alkaa kello kymmenen. Sinulla ei ole pitkää aikaa viivytellä.»
»Ei ole. Ja haluaisinpa myöskin mielelläni saada jonkun mukaani avuksi — jonkun, joka voisi olla minulle hyödyksi.» Ja hän heitti silmäyksen minuun. »Voitteko te poistua täältä, Lester?»
Se kysymys tehtiin minulle. Tätä kysymystä juuri olinkin odottanut.