»Tietysti», vastasi Graham myöntyvästi. »Luonnollisesti — sellaisessa asiassa kuin tämä. Annathan kai kuulla jotakin itsestäsi ennen päivän loppua?»
Royce nyökäytti päätään ja meni ovelle.
»Sen teen. Ja me kyllä löydämme jonkun aukon Rogersin kertomuksessa, uskokaa se! Tule, Lester!»
Otin mukaani kynän ja paperia ja seurasin häntä hissille. Hetkinen sen jälkeen olimme kadulla. Nyt siellä oli yllin kyllin ajureita, jotka jättivät kyydittäviänsä ja palasivat odotusasemilleen. Huusimme luoksemme yhden, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme määräpaikkaamme niin kovaa kyytiä kuin paha sää salli. Mielessäni liikkui joukko kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnut saada vastauksen. Myrsky oli aamulla temmannut minulta sanomalehden mukaansa, ja nyt minua harmitti, etten ollut toimeliaampi hankkiakseni itselleni uutta. Silmäys seuralaiseeni osoitti hyödyttömäksi koettaa saada mitään lähempiä selityksiä häneltä, niin että tyydyin mietiskelemään sitä, minkä jo olin saanut tietää Grahamilta.
Tunsin murhatun Hiram W. Holladayn oikein hyvin; ei ainoastaan niinkuin jokainen newyorkilainen tunsi tämän monimiljonäärin yhdeksi etevimmistä Wallstreetin liikemiehistä, vaan mieskohtaisestikin yhtä hyvin, sillä hän oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttänyt Graham & Roycea asianajajanaan. Hän oli tähän aikaan lähemmäs seitsemänkymmenen vanha, vaikka hän »kantoikin vuosiansa kunnialla»; hänen vaimonsa oli kuollut jo kauan sitten, ja hänellä oli vain yksi ainoa lapsi, tytär Frances, joka oli kai noin kaksikymmentäviisi vuotias. Tämä tytär oli syntynyt ulkomailla ja oleksinut elämänsä ensi vuodet siellä yhdessä äitinsä kanssa, joka oli jäänyt Rivieralle ja Italian ja Sveitsin vuoriseutuihin toivoen saavansa, minun käsitykseni mukaan, jo tyttärensä syntymästä asti heikon terveytensä takaisin. Viimein hän oli tullut kotiin yhdessä mustasilmäisen tytön kanssa, ja ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen, hän oli kuollut.
Holladayn hellät tunteet olivat tästä hetkestä alkaen aivankuin vahvistuneet ja keskittyneet tyttäreensä, joka oli kehittynyt pitkäksi, kauniiksi tytöksi — aivan liian kauniiksi, kuten kohta ilmeni, nuoremman päällikkömme mielentilalle. Hän oli saanut kohdata tytön ensiksi liikeasioissa ja sitten ulkona seuraelämässä, ja kaikki me, joilla oli silmät, voimme nähdä, miten hän vaipui yhä syvempään kaihoon ja suruun, kun ei voinut toivoa koskaan voittavansa häntä; sillä selväähän oli, että hänen isänsä piti häntä kyllin arvokkaana — jota hän myöskin todella oli — solmimaan loistavan avioliiton. Väliin luulin, että hän itsekin arvosti itsensä yhtä korkealle, sillä vaikka hän oli alituisesti kosijalauman ympäröimänä, niin kukaan heistä ei, kuten näytti, voinut saada häneltä pienintäkään mieltymyksen osoitusta. Hän odotti, niin ajattelin — odotti; ja olin jo kuvitellut mielessäni sitä julmaa pilaa, jota nuorempi päällikkömme saisi kärsiä, kun häntä kerran vaadittaisiin laatimaan aviosopimus neiti Holladayn naimisiinmenoa varten.
Vaunut pysähtyivät nytkähtäen, ja katsahdettuani ylös huomasin tulleemme rikosoikeuden talolle. Royce hyppäsi rattailta, maksoi kyydin ja juoksi ylös rappuja, minun seuratessani häntä. Hän poikkesi käytävässä oikealle ja astui erääseen sen päässä olevaan huoneeseen, jonka tiesin olevan tutkintotuomari Goldbergin konttorin. Joukko ihmisiä oli jo kokoontunut sinne.
»Onko tutkintotuomari jo tullut?» kysyi seuralaiseni eräältä konttoriapulaiselta.
»Kyllä. Hän on yksityiskonttorissaan.»
»Olkaa hyvä ja antakaa tämä kortti hänelle ja sanokaa, että haluaisin tavata häntä heti, jos mahdollista.»