»Olette tietysti ollut kauan herra Holladayn palveluksessa, herra
Rogers?»
»Yli kolmekymmentä vuotta.»
»Silloin teillä täytyy olla tiedot hänen asioistaan?»
»Täysin tarkat.»
»Oletteko koskaan näiden vuosien kuluessa tavannut jotakin — jotakin menoerää, kirjeenvaihtoa taikka mitä muuta hyvänsä — joka olisi johtanut teitä ajatukseen, että herra Holladayta kiristettiin tai että hänellä olisi joskus ollut yhteyttä jonkun naisen kanssa?»
»En», vastasi todistaja. »Ei, ei! Voin vannoa, että mikään sellainen ei ole mahdollista. Kaikella muotoa olisin saanut siitä tiedon, jos niin olisi ollut asian laita.»
»Tässä on kylliksi tällä kertaa», sanoi Royce. »Mutta tarvitsen luultavasti vielä kerran kutsua todistajan kuultavaksi, herra tuomari.»
Tutkintotuomari nyökäytti päätään, ja Rogers astui alas todistajapaikalta, vieläkin vavisten mielenliikutuksensa viimeisestä puhkeamisesta. Myönnän puolestani olleeni sitä mieltä, että olimme ajaneet auttamattoman lujasti.
Sen jälkeen kutsuttiin esiin konttoripoika, mutta hänellä ei ollut mitään uutta lisättävänä. Hän oli mennyt viemään postiin muutamia kirjeitä; naisen oli täytynyt tulla konttoriin hänen poissaollessaan. Vasta sitten kun nainen tuli taas ulos, hän oli nähnyt hänet, mutta ei luonnollisesti hänen kasvojaan. Hän oli äskettäin saanut paikan konttorissa eikä tuntenut neiti Holladayta.
Sitten kutsuttiin sisään lääkärit, jotka oli haettu kuolleen luo, ja he todistivat, että veitsenterä oli tunkeutunut läpi vasemman kaulavaltimon ja että hän oli kuollut verenvuotoon — niin, tosiasiallisesti ollut kuollut jo ennenkuin he tulivat paikalle. Vei ehkä kymmenen minuuttia aikaa, ennenkuin sellainen verenpaljous, jonka Rogers oli nähnyt, oli ennättänyt virrata ulos — ainakin enemmän kuin viisi minuuttia, jonka vuoksi piston on täytynyt tapahtua ennenkuin nainen lähti sisemmästä konttorista.