Poliisikonstaapeli, joka kutsuttuna oli rientänyt paikalle, todisti, että hän oli tutkinut ikkunat ja että molemmat ikkunat olivat lukitut säpeillä sisäpuolelta, seikka, joka teki mahdottomaksi ylhäältä laskeutumisen taikka alhaalta ylös kiipeämisen. Ei mitään ollut huoneessa epäjärjestyksessä. — Vielä muutamia vähempiarvoisia todistuksia kuultua kutsuttiin sisään neiti Holladayn kamarineito.
»Oliko emäntänne poissa kotoa eilen iltapäivällä?» kysyi tutkintotuomari.
»Oli, hän käski valjastaa vaunut kello kolmeksi. Ja kohta sen jälkeen hän lähti.»
»Mihin aikaan hän tuli takaisin?»
»Kuuden aikaan; niin että hänellä oli juuri parahiksi aikaa pukeutua päivälliselle.»
»Huomasitteko mitään omituista hänen olennossaan, kun hän tuli kotiin?»
Tyttö epäröi, nähtävästi peläten, että hän voisi puhua liian paljon.
»Neiti Holladay valitti päänkivistystä aamulla», sanoi hän hetken perästä. »Hän oli huononnäköinen lähtiessään ulos, ja ajelu teki hänet pahemmaksi. Hän näytti hyvin hermostuneelta ja sairaalta. Neuvoin häntä paneutumaan makuulle eikä pukeutumaan päivälliselle, mutta hän ei halunnut kuullakaan minua. Hän söi aina päivällisen yhdessä isänsä kanssa eikä antanut hänen syödä yksin. Hän oli hyvin kiihkeä, sillä hän pelkäsi, että herra Holladay ennättäisi kotiin ennenkuin hän oli valmis.»
»Ja olette varma, että hän todellakin odotti häntä?»
»Kyllä, niin! Menipä hän eteiseenkin katsomaan, eikö hän jo tulisi. Hän oli hyvin levoton isänsä suhteen.»