»Olen tekevä parhaani», lupasi Royce. »Lester», sanoi hän kääntyen minuun, »on parasta, että menette syömään aamiaista. Näytätte aivan nääntyneeltä.»
»Tuonko jotakin teillekin?» kysyin minä. »Taikka, vielä parempi, minä tilaan niin, että ruoka on valmis teille puolen tunnin kuluttua? Meillähän on 'Rotin' tässä viereisessä kulmassa.»
Luulen, että hän olisi antanut kieltävän vastauksen, jollei tutkintotuomari olisi sekaantunut asiaan.
»Parasta on, että lähdette, herra Royce», sanoi hän. »Te näytätte itsekin aivan nääntyneeltä. Ehkäpä voitte houkutelia neiti Holladaytakin syömään jotakin. Olen varma, että hän on sen tarpeessa.»
»No niin sitten, tilatkaa aamiainen kahdelle hengelle valmiiksi puolen tunnin kuluttua, Lester», sanoi hän. »Menen nyt neiti Holladayn luo ja tulen sitten suoraan Rotiniin.»
Hän läksi tutkintotuomarin perässä ja minä menin hitain askelin Rotinin ravintolaan antamaan tarpeelliset määräykset. Valitsin pöydän hauskassa huoneen nurkassa ja otin sanomalehden, jota koetin lukea. Sen huomattavin uutinen oli Holladayn murhaa koskeva, ja kiehuin vihasta nähdessäni, kuinka suurella itsetietoisuudella ja varmuudella lehti puolusti ajatusta tyttären rikollisuudesta. Ja kuitenkin — ajattelin — voiko heitä soimata siitä? Voiko soimata ketään ihmistä siitä, että hän uskoi tämän todistajain kuulustelun jälkeen hänen olevan syyllisen? Mitenkä muuten oli se mahdollista? Niin, jopa itsekin…
Ei, tämä oli hirveätä! Koetin aprikoida tyynesti löytääkseni ulospääsyn sokkelosta. Ja kuitenkin, kuinka täydellinen olikaan todistusketju! Ainoa etu, jonka tähän asti olimme voittaneet, oli se että salaperäisen Holladayn luona kävijä oli kysynyt »herra Holladayta» eikä »isäänsä» — ja mikä vähäinen etu tämäkin itse asiassa oli! Oletetaan, että he olivat riidelleet, että heidän välilleen oli tullut jotakin, joka edensi heidät toisistaan, eikö silloin olisi aivan luonnollista, että hän käytti juuri näitä sanoja. Eivätkö nuo mustat silmät, täyteläiset huulet, lämmin ulkokuori ilmaisseet, kun kaikki kävi ympäri, voimakasta ja kiivasta luonnetta, syviä tunteita, pikavihaisuutta? Mutta mistä voisi löytää syyn sellaiseen katkeruuteen, sellaiseen vihollisuuteen, joka johtaa moiseen kauheaan murhenäytelmään? Mikä oli syynä?
Silloin yhtäkkiä vaikeni minulle asia. Vain yksi peruste voi löytyä — niin, yksi ainoa! Jos on syvät tunteet, niin voi myöskin rakastaa kiihkeästi. Ehkäpä hän rakasti jotakuta, ehkä hän oli pitänyt hänestä kiinni vastoin isänsä tahtoa! Tunsin hänen isänsä maineen ankaruudestaan, kylmästä välinpitämättömyydestä tuomioissaan. Tässä oli varmaankin selitys!
Mutta jo seuraavassa minuutissa oikaisin taas harmistuneena ajatuksiani. Tässä istuin ja haudoin mielessäni hänen rikollisuuttaan — koetin etsiä pohjaa hänen rikokselleen —löytää sille perustetta! Muistin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet ajelemassa isänsä kanssa; johdattelin mieleeni monta kuulemaani kertomusta heidän kiintymyksestään toisiaan kohtaan; ajattelin kuinka koko hänen elämänsä, niin paljon kuin tunsin sitä, tiesi tavattoman tyyntä ja hillittyä, hyvää ja rakastettavaa luonnetta. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi tehnyt rikoksen rakkaussyistä — eikö hänen silmäinsä loiste hänen nähdessään Roycen puhunut kerta kaikkiaan sellaista oletusta vastaan? Varmasti täytyi löytyä joku virhe todistuksissa, ja meidän oli otettava siitä selko.
Pienellä kevennyksen huokauksella nojasin pääni takanani olevaa seinää vasten. Millainen narri olinkaan! Luonnollisesti saisimme asian selville. Royce oli sanonut samoin, yleinen syyttäjä oli neuvonut tavan. Meidän tarvitsi vain todistaa alibi. Ja seuraava todistaja tulisi sen tekemään. Hänen kyyditsijänsä tarvitsi vain sanoa, minne oli vienyt hänet, missä paikoissa hän oli pysähtynyt, ja kaikki olisi selvää. Aikana, jolloin rikos tapahtui, hän oli epäilemättä ollut kaukana Wallstreetiltä! Juttu olisi siten päättynyt — ja päättynyt ilman, että neiti Holladayn tarvitsi kärsiä ristikuulustelun vaikeaa koetusta.