»Mitä merkillisin juttu tämä tässä», sanoi eräs ääni vieressäni, ja kun käännyin syrjittäin, näin, että aivan minun takanani olevalla tuolilla istui herra, joka myöskin luki kertomusta rikoksesta.
Hän pani sanomalehden pois kädestään ja katsoi minuun.
»Mitä merkillisin juttu!» toisti hän, kääntyen minuun.
Nyökäytin päätäni ja heitin häneen vain pikaisen silmäyksen, kun olin liian paljon omissa ajatuksissani kiinnittääkseni huomiota häneen. Sain sellaisen käsityksen, että hän oli punaposkinen, tanakka ja hyvinpuettu mies sekä ulkomuodoltaan selvästi ranskalainen.
»Suokaa anteeksi», sanoi hän ja kumartui hiukan eteenpäin. »Muukalaisena tässä maassa kiintyy huomioni teidän oikeudenkäyntilaitokseenne. Olin tänä aamuna läsnä tutkinnossa ja näin teidät siellä. Minusta tuntui siltä kuin nuori nainen olisi — mitenkä sanoisi — pahassa pulassa.»
Hän puhui englanninkieltä erinomaisen hyvin, ainoastaan hieman murtaen. Silmäsin vielä kerran häntä ja näin, että hänen silmänsä loistivat ja olivat tarkkaavasti kiintyneet minuun.
»Näyttää siltä», myönsin minä, haluamatta keskustella, vaikka en samalla kertaa tahtonut olla epäkohtelias.
»Sitä juuri olen minä sanonut itsekseni!» jatkoi hän vilkkaasti. »Tämä omituinen — kuinka sanoisin — sattuma pukuun nähden esimerkiksi!»
Minä en vastannut; en ollut lainkaan sillä tuulella, että keskustelu asiasta olisi minua huvittanut.
»Pyydän anteeksi», uudisti hän suostuttelevalla äänellä, yhä istuen eteenpäin kumartuneena, »mutta se on asia, jonka minä mielelläni haluaisin tietää. Jos hänet katsotaan syylliseksi, niin mitä sitten tapahtuu?»