»Siinä se nyt on!» huudahti Rankin. »Se oli juuri sitä, mitä hän tahtoi. Nyt se ei enää ole hänen mielipiteensä, vaan teidän! Voin nähdä hänen otsakkeensa! Ettekö tahtoisi kertoa meille, miten hän ajatteli murhan aiheutuneen?»
Katsoin häneen.
»Suoraan sanoen, herra Rankin», kysyin minä, »jos te olisitte minun sijassani, kertoisitteko sen?»
Hän epäröi hetkisen. Sitten ojensi hän minulle kätensä.
»En», sanoi hän minun tarttuessani siihen. »Sitä en tekisi! Käteni sen päälle. Olette aivan oikeassa! Tulkaa pojat, parasta on, että menemme!»
He kaikki seurasivat häntä, ja kuulin heidän menevän laulaen katua ylös. Sitten istuuduin jälleen tuolilleni ja ajattelin vielä kerran Godfreyn olettamusta; se näytti sopivan täydellisesti yhteen, kohta kohdalta, jopa — minä säpsähdin tätä ajatellessani — neiti Holladayn vaiteliaisuudenkin kanssa siitä, missä hän oli oleksinut edellisenä iltapäivänä. Koko salaisuus oli avoinna edessäni. Hän oli jollakin tavoin saanut tietää sisarensa läheisyydessä olon ja hankkinut hänen osoitteensa; hän oli etsinyt häntä ja saanut tietää hänen olevan sillä hetkellä ulkosalla — olipa uskottavaa, että sisar oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta miksi hän ei siinä tapauksessa pysynyt kotona ja ottanut vastaan häntä? Olipa miten oli, joka tapauksessa neiti Holladay oli odottanut, kunnes hän oli tullut takaisin ja silloin pannut merkille hänen liikuttuneen mielentilansa, ehkäpä nähnyt verijälkiä hänessä. Sanoma hänen isänsä kuolemasta oli antanut hänelle yhä selvemmän selityksen siitä, mitä tämä mielenliikutus ja nämä veripilkut merkitsivät. Hän oli turvautunut vaitioloon, ettei tahraisi isänsä nimeä ja mahdollisesti myöskin suojellakseen tuota toista naista. Niin, sen täytyi olla siten. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut arvoituksen avain kädessäni.
Kohta kohdalta — mutta mikä sotkeutunut vyyhti tämä kuitenkin oli! Että ponteva etsintä tulisi toimeenpantavaksi tuon vieraan naisen löytämiseksi, siitä ei minulla ollut epäilystä, mutta hänellä oli jo niin pitkä ennätys, että hän voisi helposti päästä pakoon. Vaikka toisaalta — ehkäpä hän ei ollutkaan paennut, hänen on täytynyt pysyä kaupungissa, sillä kuinka muuten olisimme saaneet tuon kirjeen! Hän oli siis jäänyt — mutta miksi? Että hänellä olisi jotakin osanottoa Frances Holladayn kohtaloon, se ei näyttänyt luultavalta, mutta miten muuten voitiin selittää kirje?
Minusta tuntui kuin olisin alkanut kietoutua vyyhteen uudelleen — se näytti vain tulevan yhä sotkuisemmaksi: ja pelkässä epätoivossa työnsin kaikki ajatukset siitä luotani niin paljon kuin voin ja menin levolle.
Huomisaamun Record vahvisti Rankinin ennustuksen. Olin tullut kuuluisaksi yhtenä yönä — sillä Godfrey oli tavallansa esittänyt minut oman mielipiteensä luojana ja kunnioitti minua runsaalla määrällä laatusanoja, jotka, ajatellessani niitä, saivat minut punastumaan ja joita en vieläkään ole antanut hänelle täysin anteeksi. Hymyilin lukiessani ensimmäisiä rivejä:
»Recordin edustajalla oli onni syödä eilisiltana päivällistä yhdessä herra Warwick Lesterin, etevän nuoren asianajajan kanssa, joka eilen niitti suurenmoisen voiton tutkintotuomari Goldbergin edessä Holladayn juttua käsiteltäessä; ja tietysti kertojamme käytti tilaisuutta keskustellakseen hänen kanssaan viimeisistä havainnoista tässä merkillisessä jutussa. Herra Lester näkyi olevan yhtä mieltä Recordin kanssa eräästä lähtökohdasta, joka on ainoa olosuhteisiin sopiva ja täydellisesti ja tyydyttävällä tavalla selittää kaikki sen yksityiskohdat.»