»Voi, jospa niin hyvin olisi!» huudahti hän. »Minä kun olen niin mieltynyt neiti Francesiin! Olen ollut hänen luonaan lähemmäs kahdeksan vuotta, ja kun hän sitten kohtelee minua tällä tavalla, se on niin ikävää, että voin surra itseni kuoliaaksi! Olin häntä pukemassa tänään kahden aikaan, ja hän oli yhtä kiltti kuin muulloinkin minua kohtaan — vieläpä antoi minulle rintaneulankin, joka ei häntä enää miellyttänyt. Sitten hän läksi ulos ajelemaan ja tuli takaisin noin tunnin kuluttua. Menin heti hänen huoneeseensa auttamaan häntä riisuutumisessa, ja kun koputin ovelle, tuli eräs vieras nainen ovesta ja sanoi, että neiti Frances oli ottanut hänet kamarineidikseen eikä tarvinnut minua enää, ja antoi minulle kuukauden palkan. Ja seisoessani siinä niin ällistyneenä etten voinut liikahtaakaan, hän löi oven kiinni nenäni edessä. Kun olin tointunut vähän, pyysin puhutella neiti Francesta, jos ei muuten niin sanoakseni hyvästi; mutta hän ei tahtonut ottaa minua vastaan. Hän käski tervehtiä sanoen, että hän ei voinut hyvin eikä halunnut tulla häirityksi.»
Tytön nyyhkytykset kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän voinut jatkaa.
Roycen katse ilmaisi hämmästystä, enkä ihmetellyt sitä. Miten oli neiti Holladay yhtäkkiä saanut vastenmielisyyden tätä hyväluontoista, häneen niin mieltynyttä olentoa kohtaan?
»Sanotte, ettette tuntenut tuota toista kamarineitiä?» kysyi päällikköni.
»Niin, hän ei ole koskaan ennen ollut talossa. Niin paljon kuin ainakin minä tiedän. Neiti Frances toi hänet mukanaan kotiin vaunuissa.»
»Minkä näköinen hän oli?»
Tyttö epäröi.
»Niinkuin ulkomaalainen, minun mielestäni», sanoi hän vihdoin.
»Ranskalainen ehkä — päättäen siitä, miten hän äänsi 'r':n.»
Tulin tarkkaavaksi. Sama aatos heräsi Roycessa ja minussa samalla kertaa.
»Onko hän yhdennäköinen neiti Holladayn kanssa?» kysyi hän äkisti.