Niin kului kahdeksan, kymmenen päivää. Huolimatta sanomalehtien ja poliisin ponnistuksista ei mitään uutta valoa ollut langennut tuohon kammottavaan murhenäytelmään, ja suurelta yleisöltä se oli jo jäänyt taka-alalle ja unohtunut antaakseen tilaa muille huomiotaherättäville tapauksille. Alutta mitä ainakin minuun tulee, oli harrastukseni vieläkin vähentymätöntä, ja useammin kuin kerran kävin läpi kaikki yksityiskohdat, vakuuttautuakseni uudelleen, että arvelumme oli oikea. Ainoastaan yhdessä kohdin minusta näytti kuin se viittoisi vastakkaiseen. Jos oli olemassa avioton tytär, niin tuo kuolettava pisto, jonka hän oli antanut isälleen, oli riistänyt häneltä koko sen aineellisen tuen, jonka tämä oli antanut hänelle ja samalla kaikki toiveet saada vielä lisää häneltä. Hän olisi siis menetellyt omaa parastansa vastaan — mutta näinkin ollen voisi se, mitä Godfrey nimitti väkivallanhimoksi, selittää asian. Ja sitäpaitsi voihan olettaa, että neiti Holladay pitäisi yltäkylläisen huolen sisarestaan, kunhan vain hänen ensimmäinen surunsa olisi mennyt ohitse. Tämän myöntäen olettamus oli täysin paikkansa pitävä.
Mutta eräs toinen asia aiheutti minulle paljon päänvaivaa. Kuinka nainen oli välttänyt poliisin? Tiesin, että tuossa ranskalaisessa kaupunginosassa häntä oli haeskeltu ilman mitään tulosta kaikki paikat, mutta olin myöskin varma siitä, että etsiskely oli toimitettu huolimattomasti, muuten olisi varmaan löydetty joku jälki hänestä. Neiti Holladay kieltäytyi luonnollisesti jyrkästi vastaamasta kaikkiin kysymyksiin, ja tähän nähden huomasin taas olevani pulassa. Epäilemättä hän ei lainkaan halunnut, että rikollinen nainen löydettäisiin, ja kuitenkin hänet oli mielestäni löydettävä, jos ei muun niin neiti Holladayn itsensä vuoksi — vapauttaakseen hänet sen pilven viimeisestäkin varjosta, joka häälyi hänen yllänsä.
Silloin tapahtui hämmästyttävän nopeasti käänne uusiin kehkeämismahdollisuuksiin. Eräänä päivänä vähää ennen konttorin sulkemisaikaa tuli eräs konttoristeista sisempään konttorihuoneeseen ja sanoi, että ulkona oli eräs nainen, joka sanoi haluavansa puhutella herra Roycea. Hän ei ollut ilmoittanut nimeänsä, mutta Royce, joka sillä hetkellä sattui olemaan vapaana, käski ohjaamaan hänet sisään. Niin pian kun sain nähdä vieraan, tunsin hänet, ja niin teki päällikkönikin — hän oli neiti Holladayn kamarineiti. Näin myöskin, että hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja kun hän istuutui Roycen kirjoituspöydän viereen, alkoi hän itkeä uudelleen.
»Mitä nyt, mitä on tapahtunut?» kysyi Royce. »Eihän emännällenne liene mitään ikävyyttä tapahtunut?»
»Hän ei ole enää emäntäni», nyyhkytti tyttö. »Hän on eroittanut minut tänään palveluksestaan.»
»Eroittanut teidät!» toisti Royce. »Mistä se johtuu? Luulin, että hän piti teistä.»
»Niin, sitä olen minäkin luullut, mutta hän on eroittanut minut joka tapauksessa.»
»Mutta minkävuoksi?» intti toinen.
»Sitä juuri haluaisin tietää. Pyysin ja rukoilin, että hän sanoisi minulle sen, mutta hän ei tahtonut edes nähdä minua. Niin tulin tänne. Ajattelin, että ehkä voisin saada jotakin apua täältä.»
»Antakaa minun kuulla kaikki, mitä on tapahtunut», sanoi Royce tyynnyttäen. »Onhan mahdollista, että voin olla jollakin tavalla teille hyödyksi.»