»Sisään!» huusin luullen, että se oli rouva Fitch, emäntäni.
Mutta ne eivät olleet rouva Fitchin kalpeat kasvot harmaahiuksisine kruunuineen, jotka näyttäytyivät oven aukeamassa, vaan pyöreät ja tavattoman kukoistavat kasvot.
»Anteeksi, mutta minä olen juuri huomannut, ettei minulla ole tulitikkuja sytyttääkseni kaasun. Saisinko mahdollisesti lainata teiltä yhden?» sanoi syvä, soinnukas ääni jo ennenkuin lyhyt, tanakka vartalo astui kynnyksen yli valopiiriin.
Kummastuksekseni näin, että vieras ei ollut kukaan muu kuin ranskalainen pyörivine r:neen, jota olin puhutellut Rotinassa ja jota oli näyttänyt niin suuresti kiinnostavan Holladayn rikosta koskeva juttu.
»Olkaa hyvä!» vastasin ja ojensin hänelle laatikon, joka oli vieressäni pöydällä.
»Kiitoksia paljon», sanoi hän; ja kun hän lähestyi ja näki minut selvemmin, päästi hän pienen hämmästyksen huudon. »Oh, se on herra — herra…»
»Lester», lisäsin nähdessäni hänen epäröivän.
»No olipa oikein hauskaa», sanoi hän ottaessaan tulitikut, »oikein hyvä onni, joka vei minut tähän taloon. Tuntee itsensä toisinaan vähän yksinäiseksi — ja niin haluaisin saada yhden neuvon. Jos teillä mahdollisesti olisi aikaa, niin uskaltaisin ehkä…»
»Kernaasti, olkaa hyvä ja käykää istumaan!» Viittasin kädelläni erästä tuolia.
»Kiitos, hetkisen kuluttua», sanoi hän. »Anteeksi!»