»Eikö suvussa ole mitään taipumusta mielisairauteen?» kysyi Royce hetken kuluttua.
»Ei pienintäkään», vastasi tohtori painolla. »Hänen vanhempansa olivat molemmat terveitä ja eheäluontoisia. Tunnen perheen vaiheet kolmen sukupolven ajalta, eikä siinä ole esiintynyt viittaustakaan siihen suuntaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Holladay juuri työskenteli kohotakseen siihen asemaan, johon hän sitten pääsi, ja ponnisti ylenmäärin voimiansa, sai hän lievän halvauskohtauksen. Se oli aivan lievä, mutta minä neuvoin häntä joka tapauksessa ottamaan pitkän lepoajan, jonka hän vietti ulkomailla yhdessä vaimonsa kanssa. Sivumennen sanoen hän oli varovainen, eikä kohtaus enää koskaan uudistunut. Se oli itse asiassa ainoa vakavaa laatua oleva sairaus, jonka minä tiedän häntä koskaan kohdanneen.»
Ei ollut enää mitään sanomista, nousimme ylös lähteäksemme.
»Jos enempiä oireita esiintyy», lisäsi tohtori, avatessaan meille oven, »niin ehkä annatte minulle siitä tiedon? Voitte luottaa minuun, jos voin olla joksikin avuksi.»
»Kiitos», vastasi päällikköni. »Olette hyvin ystävällinen.»
Ja me menimme takaisin ajoneuvoihimme.
Seuraavan viikon kuluessa sattui erinäisiä seikkoja, jotka taas täyttivät minut ihmetyksellä, ja mitä Royceen tulee, niin hänestä voi selvään nähdä, kuinka onneton hän oli. Sen mukaan kuin nyt tiedän, hän oli kirjoittanut viisi, kuusi kertaa neiti Holladaylle eikä saanut sanaakaan vastaukseksi. Itse olin tehnyt erään salaperäisen havainnon. Rahojen jättämispäivän jälkeisenä päivänä olin raitiotiellä kotiinajaessani tavanmukaisesti silmäillyt sanomalehdestä »Uutisia rahamarkkinoilta», ja eräs pieni uutinen veti silloin huomioni puoleensa. Välitysliike Swith & Currer oli samana päivänä esittänyt valtiopankissa sadantuhannen dollarin suuruisen summan vaihdettavaksi kultarahaksi. Tiedustelu pankista seuraavana aamuna antoi tulokseksi, että vaihto oli tapahtunut neiti Frances Holladayn laskuun. Se oli luonnollisesti tehty siinä tarkoituksessa, että poliisi ei voisi päästä rahojen vastaanottajan jäljille.
IX
Tutustun monsieur Martignyyn
Konttorityömme sattui tähän aikaan olemaan hyvin kiireistä ja voimia kysyvää. Vaikka oikeudenkäynti Brownin jutussa ei oikeastaan kiinnittänyt suuren yleisön huomiota, niin siinä oli kuitenkin yksityiskohtia, jotka herättivät niin laajaa mielenkiintoa, että koko New Yorkin lakimieskunta seurasi sitä jännityksellä. Hurdin korvausjuttu oli vaikuttavampi ja herätti varsinkin sanomalehdistön mielenkiintoa, sen vuoksi, että yksi varsinaisimpia uhreja oli ollut Preston McLambergin, Rekordin iäkkään toimitusjohtajan vanhin poika, ja jutun nostaminen koski kipeästi hänen sukunsa kunniaan — mutta se on vielä liian tuoreessa muistissa tarvitakseen tässä uudelleen verryttelyä, vaikka se olisikin yhteydessä kertomuksen juonen kanssa. Kiusallinen työ rasitti kovasti molempia päälliköitämme ja minuakin, niin että eräänä iltana palasin, syötyäni päivällisen, asuntooni lujasti päättäneenä mennä aikaisin levolle. Mutta tuskin olin pukeutunut yöpukuun, istuutunut lepäämään tuoliini ja saanut piipun sytytetyksi, kun kuului koputus ovelle.