»Ni-in! Luonnollisesti ei minulla ollut muuta valittavana kuin lähteä tieheni. Niskoitteleminen oli mahdotonta.»
»Tietysti», myönsi toinen. »Mutta, tohtori, miten selitätte sen?»
Jenkinson istui ja näytti vähän aikaa tutkivan maton kuvioita.
»Suoraan sanoen, herra Royce», sanoi hän vihdoin, »en minä tiedä mitä ajatella. Todennäköisintä on, että neiti Holladay kärsii jonkinlaista mielenhäiriötä — ehkäpä vain akuuttista, sellaista, joka tavallisesti menee ohitse — mutta joka helposti voi kehittyä vakavaluontoiseksi, niin, jopa pysyväksikin.»
Se ajatus oli herännyt minussakin, ja Roycen kasvojen ilmeestä näin, että hänkin oli sitä ajatellut.
»Eikö ole mitään keinoa, jonka avulla voisimme saada varmuuden asian tilasta?» kysyi hän. »Kenties hänet on pelastettava omasta itsestään.»
»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori päätään nyökäyttäen, »mutta hän on täysi-ikäinen ja määrää itse mitä tekee. Ei ole olemassa keitään sukulaisiakaan, jotka voisivat sekaantua asiaan — eikä edes läheisiä ystäviä, sen kyllä tiedän. En näe mitään keinoa, jollette te hänen lainopillisena neuvonantajanaan voi kääntyä viranomaisten puoleen ja pyytää heiltä hänen mielentilansa tutkimista.»
Mutta Royce teki heti kieltävän liikkeen.
»Se on mahdotonta!» hän sanoi. »Meillä ei ole kerrassaan mitään aihetta sellaisen askeleen ottamiseen. Se loukkaisi häntä kuolettavasti.»
»Niin, se on selvää», tunnusti lääkäri. »Pelkäänpä, siis ettei tällä hetkellä voida tehdä mitään, asia saa olla sellaisenaan, kunnes jotakin varmempaa tapahtuu.»