Tohtori oli kahden vaiheella ja istui hetken aikaa naputtaen sormillaan tuolinsa käsinojaan.
»Se nyt ei olisi aivan ammattiarvon mukaista», sanoi hän vihdoin. »Mutta voinhan tervehtiä häntä vanhana ystävänä. Hartauteni perhettä kohtaan pitäisi olla riittävä tekosyy, arvelen.»
Roycen katse kirkastui, ja hän puristi sydämellisesti lääkärin kättä.
»Kiitos, tohtori!» sanoi hän lämpimästi. »Se vapauttaisi toiminimen paljosta huolesta — puhumatta minusta mieskohtaisesti», lisäsi hän.
Jenkinson nauroi hyväntahtoisesti.
»Sen tiesin kyllä», sanoi hän. »Saammehan me lääkärit kuulla kaikkea mahdollista kielittelyä. Ja tämä ilahduttaa minua todellakin. Jos tahdotte odottaa minua täällä, niin lähden heti matkaan.»
Luonnollisesti suostuimme, ja hän kutsui vaununsa ja lähti. »Vihdoinkin», sanoin, »saamme nähdä esiripun taakse, ehkäpä yksi ainoa vilahdus olisi kylliksi luomaan valoa pimeyteen.» Mutta puolen tunnin kuluttua tohtorimme palasi, ja silmäys hänen katseeseensa ilmaisi minulle, että kohtalo oli taaskin sallinut meidän pettyä.
»Lähetin hänelle käyntikorttini», kertoi tohtori lyhyesti, »mutta neiti Holladay käski hyvin yksinkertaisesti tervehtimään sanoen, että hän ei voinut ottaa vastaan.»
Roycen katse synkkeni.
»Ja siinäkö oli kaikki?» kysyi hän.