»Niin, hyvin sairas minun kokemattomissa silmissäni, huolestuttavan sairas. Hän näytti laihalta ja kuihtuneelta — voi tuskin puhua.— ja millainen yskä hänellä oli! Tuskin tunsin häntä.»
Tohtori mietti taaskin vähän aikaa. Hän oli hyvin etevä lääkäri, jonka hoidokkaiden joukkoon kuului monta huomattavaa henkilöä, ja voin nähdä, että hän tunsi itsensä loukatuksi siitä, että oli turvauduttu johonkin toiseen lääkäriin.
»Luonnollisesti neiti Holladaylla on täysi vapautensa», sanoi hän vihdoin, »kysyä neuvoa toiselta lääkäriltä, jos hän pitää sen parempana.»
»Mutta olisiko se teidän mielestänne ollut uskottavaa?» kysyi päällikköni.
»Kymmenen minuuttia sitten se olisi minusta näyttänyt mahdottomalta», vastasi tohtori painolla. »Mutta naisethan muuttavat helposti mieltänsä, kuten me lääkärit saamme suruksemme usein kokea.»
Royce epäröi ja kävi suoraan asiaan.
»Tohtori Jenkinson», aloitti hän totisena, »eikö teistä olisi parasta mennä neiti Holladayn luo — tiedätte, kuinka suuresti hänen isänsä luotti teihin — ja vakuuttaa hänelle, että hän on hyvissä käsissä? Myönnän, etten tiedä mitä minun on ajateltava, mutta pelkään, että joku vaara uhkaa häntä. Ehkäpä hän on joutunut puoskarien käsiin.»
Jenkinson hymyili.
»Kehoitus etsimään lepoa ja hiljaisuutta näyttää kyllä sangen viisaalta», sanoi hän, »ja on ristiriidassa sen kanssa mitä puoskaroitsijat antavat.»
»Mutta sittenkin, eikö olisi parasta, että te itse näkisitte hänet?» intti Royce.