»Tohtori Jenkinson», aloitti päällikköni ilman enempiä valmisteluita, »olen John Royce toiminimestä Graham & Royce. Otaksun teidän tietävän, että olemme neiti Frances Holladayn lainopilliset neuvonantajat?»
»Kyllä», vastasi Jenkinson. »Hauska tehdä tuttavuutta, herra Royce.»
»Luonnollisesti harrastamme hänen menestystänsä ja kaikkea mikä häntä koskee, ja olen tullut tänne pyytämään teiltä muutamia varmoja selityksiä hänen tilastaan? Haluaisimme tietää, tohtori, kuinka sairas hän oikeastaan on?»
»Sairas», toisti Jenkinson nähtävästi kummastuen. »Onko hän sairas?»
»Eikö hän sitten ole teidän hoidossanne? Luulin teidän olevan perheen lääkärin.»
»Niin minä olenkin», myönsi hän. »Mutta minä en ole nähnyt neiti Holladayta kahdeksaan, neljääntoista päivään. Silloin hän oli aivan terve, vähän hermostunut ehkä ja alakuloinen, mutta varmasti ei niin paljon, että olisi tarvinnut lääkärinhoitoa. Hän on aina ollut tavattoman vahva.»
Royce näytti hämmästyneeltä. Mitä minuun tulee, niin päässäni meni kaikki ymmälle.
»Kerron teille kaikki», sanoi päällikköni vihdoin. »Haluaisin saada teiltä neuvon.»
Sitten hän alkoi kiireesti kertoa kaikesta, mitä hän tiesi neiti Holladayn sairaudesta, ja lopetti selonteolla käynnistämme hänen luonaan, lisäten, että kamarineiti oli sanonut emäntänsä olevan lääkärin hoidossa. Jenkinson kuunteli loppuun keskeyttämättä häntä, mutta hän oli silminnähtävästi sekä ihmeissään että ikävissään.
»Ja sanotte, että hän näytti todellakin sairaalta?» kysyi hän.