»Mutta», tässä epäröi hän taas, »minä olen luullut — että…»
»Että se oli helpompaa? Niin, tapahtuuhan laittomuuksia; mutta ryhtymään mihinkään sellaiseen, herra Martigny, te tuskin voitte odottaa minun neuvovan.»
»Ei, en luonnollisesti!» huudahti hän äkisti vastaansanovalla liikkeellä. »Minä en tiennyt — se ei tee mitään — minä voin odottaa — minä kunnioitan lakia.»
Hän otti uuden savukkeen, sytytti sen toisella ja heitti pätkän pois.
»Ettekö halua koettaa yhtä?» kysyi hän nähdessään piippuni olevan tyhjän, ja seuraavassa minuutissa istuin poltellen parasta savuketta, mitä olen koskaan vedellyt. »Ymmärrättehän te ranskaa, vai kuinka?»
»En kylliksi, että sen puhuminen huvittaisi minua», vastasin.
»Sepä oli ikävää, luulin, että te pitäisitte tästä kirjasta, joka on parastaikaa luettavanani», sanoi hän ja otti esiin jotenkin pahoinpidellyn teoksen taskustaan. »Olen lukenut sen — oh, niin monta kertaa, niinkuin kaikki muutkin — vaikka tämä luonnollisesti on mestariteos.»
Hän piti sitä niin, että minä voin nähdä nimen. Se oli »Monsieur Lecoq.»
»Olen lukenut sen englanninkielellä», sanoin.
»Ja ettekö pitänyt siitä? Minä olen niin mieltynyt salapoliisikertomuksiin. Se on sentähden, kun minun mieltäni kiinnittää se neiti — neiti — oh, olenko minä nyt kokonaan unohtanut nimen! Teikäläiset nimet ovat niin vaikeita minulle.»