»Tarkoitatteko neiti Holladayta?» kysyin.
»Tietysti! No, ovatko ne saaneet mitenkään ratkaistuksi salaisuutta?»
»Ei», vastasin. »Onnettomuudeksi salapoliiseissamme ei ole mitään
Lecoqia».
»E-ei», hymyili hän. »Ja tuo nuori nainen — minä otan niin elävästi osaa hänen kohtaloonsa — kuinka hänen laitansa on?»
»Isku oli vähän liian kova hänelle», sanoin. »Hän on lähtenyt maalle saadakseen lepoa. Toivoakseni hän pian toipuu.»
Hän oli ottanut kolmannen savukkeen ja oli sytyttävinään sitä huolimattomasti, katse puoliksi poiskäännettynä minusta. Panin merkille, että hänen niskansa oli aivan punainen.
»Oh niin, hän tointuu kyllä», myönsi hän hetken kuluttua. »Ainakin minusta olisi ikävää uskoa muuta. Mutta jo on myöhä; huomaan, että olette väsynyt. Saan siis kiittää ystävällisyydestänne.»
»Kaikin mokomin, ei mitään kiittämistä», väitin. »Toivon teidän tulevan toisenkin kerran, kun tunnette itsenne yksinäiseksi.»
»Tuhannet kiitokset! Olkaa varma, että tulen käyttämään kutsuanne hyväkseni. Minun huoneeni on käytävän vastakkaisella puolella», lisäsi hän avatessani oven hänelle. »Olisi hauskaa nähdä teidät jonkun kerran siellä.»
»Kiitos, kiitos!» sanoin sydämellisesti. »Hyvää yötä!»