Seuraavan viikon kuluessa olin aika paljon yhdessä Martignyn kanssa. Saatoin tavata hänet portaissa tai eteisessä; hän tuli sisään tervehtimään minua, ja pari päivää tämän jälkeen vastasin hänen vierailuunsa, jossa tilaisuudessa hän otti esiin kaksi pulloa Chateau d'Yquemia, niin hienoa, että se oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja joka kerralla pidin yhä enemmän hänestä — hän kertoi minulle paljon Pariisin elämästä — jossa hänellä, kuten näytti, aina oli ollut kotinsa — sukkelasti ja hauskasti, mikä miellytti sitä enemmän hänen kevyen murteensa ja jotenkin muodollisen puhetapansa vuoksi; hän osoitti minulle mieluista, ystävällistä harrastusta suunnitelmiini ja oli aina huomaavainen, kohtelias ja hyväntahtoinen. Selvästi hän oli kokenut mies, joka oli nähnyt elämää ja jolla oli terävä havaintokyky sekä elämänkatsomus, tosin usein hämmästyttävä aineellisuutensa vuoksi, mutta mieltäkiinnittävä raikkautensa ja usein huvittava vilpittömyytensä vuoksi. Ja hän näytti pyrkivän suostuttelemaan minua, sillä varmasti hän etsi minua enemmän kuin minä häntä. Hän oli kohdannut vaikeuksia, selitti hän, liikkeensä perustamisessa: hän ei voinut saada juuri sitä paikkaa, jota hän halusi; mutta yhden taikka kahden viikon kuluttua tulisi muuan huoneisto vapaaksi siellä. Hän pyysi minua laatimaan sopimuksen. Odotellessa tuntui aika hänestä kuitenkin hiukan pitkältä.
»Vaikka ei minua se pahoita», lisäsi hän istuessaan eräänä iltana huoneessani. »Minun täytyy ottaa elämä keveältä kannalta, sillä sydämeni on hieman heikko ja on jo antanut minulle aihetta huoleen. Muuten onhan minulla teidän seuranne, joka on suuri huvi minulle ja josta saan teitä kiittää. No niin, toivon, että neiti — neiti — mikä hänen nimensä taas olikaan — Holladay — voi taas hyvin.»
»Emme ole kuulleet mitään hänestä», vastasin. »Hän on vielä kesäasunnossaan.»
»Oh, hän on kyllä toipunut, ajattelen — hän miellyttää minua niin paljon — anteeksi, jos väsytän teitä puhumalla hänestä.»
»Väsytätte minua? Sitä ette suinkaan tee!»
»Siinä tapauksessa saan ehkä olla niin rohkea ja kysyä — oletteko ajatellut — miten rikoksen teko mahdollisesti on tapahtunut?»
»En», vastasin, »en ole ajatellut mitään muuta kuin sitä, mikä oli sanomalehdissä — tuo kertomus aviottomasta tyttärestä. Luullakseni olette sen lukenut. Se selitys voisi sopia asiaan.»
Hän nyökäytti päätään miettien.
»Mutta jos nyt kuvittelisi, missä valossa monsieur Lecoq olisi nähnyt asian. Olisiko hän uskonut sen olevan murhan vain sen vuoksi, että se siltä näytti? Eikö teidän mieleenne ole koskaan johtunut, että neiti Holladay todella oli käynyt isänsä luona ja että hänen kuolemansa ei ensinkään ollut murha, vaan onnettomuustapaus?»
»Onnettomuustapaus?» toistin. »Mitenkä se voisi sitä olla? Kuinka ihminen voi saada veitsen kaulaansa onnettomuustapauksesta? Sitäpaitsi, jos se olisikin sellainen, niin kuinka se voisi selittää sen, että hänen tyttärensä ryntäsi pois konttorista yrittämättä pelastaa häntä, huutamatta apua? Jos se ei ollut murha, niin minkävuoksi nainen pelästyisi, kuka hän lieneekin? Kuinka muuten on selitettävissä hänen pakonsa?»