Hetkeen ei Graham vastannut, vaan istui ja naputti sormillansa kirjoituspöytäänsä, syvä miettivä ryppy silmäkulmissaan. Sitten hän nyökäytti päätään painokkaasti.
»Velvollisuutemme on ottaa hänestä selko», sanoi hän. »Minusta on aivan selvää, että kukaan tyttö, jolla on täysi ymmärrys, ei menettele sillä tavoin kuin hän on tehnyt. Hänellä ei ole mitään syytä pettää meitä — karkaamalla. Emme olisi millään tavoin sekaantuneet hänen puuhiinsa ja toimiinsa. Jenkinson oli oikeassa, hänen täytyy sairastaa mielenhäiriötä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sopivaa lääkärinhoitoa.»
»Ehkä se ei ole mielenhäiriötä», arvelin, »niin paljon kuin uuden kamarineidin sopimatonta vaikutusta».
»Siinä tapauksessa velvollisuutemme on vapauttaa hänet takaisin entiseen harkintaansa.»
»Vaikkako loukkaisimme häntä?»
»Vaikka, sen emme saa antaa estää itseämme. Sitäpaitsi hän ei tule loukatuksi, kun taas tulee tuntoihinsa. Kysymys on siitä, miten pääsemme nopeimmin hänen jäljilleen.»
»Poliisi saisi kai sen aikaan nopeammin», sanoin, »mutta koska hän ei voi olla minkäänlaisessa suoranaisessa vaarassa, niin minua epäilyttää vähän, olisiko viisasta kääntyä poliisin puoleen. Neiti Holladay suuttuisi syystä, jos yleisön huomio käännettäisiin taaskin häneen.»
»Mutta», väitti Graham, »kuinka voimme sitten saada hänestä tietoa, jollemme käänny poliisin puoleen? Luonnollisesti tunnustan olevan vähemmän toivottavaa, että hänet tehdään vieläkin suuremman julkisuuden esineeksi kuin jo on tapahtunut, mutta onko mitään muuta keinoa?»
Heitin silmäyksen Royceen ja näin hänen vaipuneen välinpitämättömyyteen.
»Jos saisin muutamien päivien vapauden konttorista», aloitin epäröiden, »niin voisin ehkä löytää jonkun jäljen hänestä. Jos en onnistu, niin voimmehan sitten kääntyä viranomaisten puoleen.»