Kuljimme läpi talon, siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Neiti Holladayn huoneet olivat siinä kunnossa, johon hän aivan luonnollisesti olisi ne jättänyt. Myöskin hänen isänsä huoneet olivat selvästi aivan koskemattomat.
»Tässä on jotakin», sanoin, »mikä voisi olla meille avuksi». Ja otin huostaani valokuvan uuninreunustalta. »Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, että otan tämän?»
Royce otti sen vapisevin käsin ja katseli sitä hetkisen — noita mustia silmiä, totista suuta — sitten hän antoi sen minulle takaisin.
»Ei», sanoi hän, »ei, jos se todellakin voi olla joksikin hyödyksi. Meidän on käytettävä kaikkia käsillämme olevia apukeinoja. Ainoastaan jos…»
»En käytä sitä, jollei se ole ehdottomasti välttämätöntä», vakuutin hänelle, »ja kun ei enää ole mitään tekemistä, hävitän sen.»
»Tehkää kuten tahdotte», sanoi hän, ja niin pistin valokuvan taskuuni.
Mitään muuta ei täällä voinut keksiä, ja lähdimme matkaamme vakuutettuamme molemmille palvelijoille, että he eivät saisi puhua sanaakaan emäntänsä katoamisesta.
Ensimmäinen tehtävä oli nyt tietysti ottaa selvä ajurista, joka oli kyydinnyt neiti Holladayta ja hänen kamarineitiänsä näiden lähdettyä talosta; ja tässä tarkoituksessa kävimme läpi kaikki läheisyydessä olevat vuokra-ajuritoimistot, mutta hän ei ollut mistään näistä tilannut vaunuja. Oliko hän tilannut ne itse jostakin vuokra-ajuritoimistosta, etäisemmässä kaupunginosassa salatakseen aikeensa, tai oliko ne tilannut hänelle hänen kamarineitinsä, ja oliko hän todellakin inhottavan petoksen uhri? Tein Roycelle tämän kysymyksen, mutta hän ei näyttänyt ensinkään olevan sellaisessa tilassa, että olisi voinut tehdä mitään johtopäätöstä. Omasta puolestani olin varma, että hän oli lähtenyt pois omasta vapaasta tahdostaan ja että hän täydellä tarkoituksella oli tehnyt itsensä näkymättömäksi. Mutta minkä vuoksi? Niin, sitä ei ollut helppo sanoa.
Ajoimme takaisin konttoriin ja tapasimme Grahamin siellä. Kerroin hänelle tutkimustemme tuloksista ja esitin niin hänelle kuin Roycellekin kysymyksen, joka oli heti ratkaistava.
»Parhaassakin tapauksessa tämä on hyvin kärsivällisyyttä vaativa asia», huomautin. »Neiti Holladay on selvästi suurella huolella tehnyt suunnitelmansa estääkseen meitä seuraamasta jälkiänsä. Tulee ehkä vaikeaksi todistaa, että hän ei ole lähtenyt aivan vapaaehtoisesti. Hänellä on luonnollisesti täysi oikeus lähteä mihin haluttaa, kysymättä neuvoa meiltä. Onko meillä oikeus hakea häntä vastoin hänen selvää tahtoansa?»