»Ei ketään. Herra Holladaylla ei enemmän kuin hänen vaimollaankaan ollut ketään sisaruksia, ja heidän vanhempansa olivat tietenkin kuolleet jo monta vuotta sitten.»
»Eikä läheisiä ystäviä myöskään?»
»Ei ketään sellaisia, joita voisi sanoa läheisiksi. Neiti Francesilla oli muutamia koulutovereita, mutta hän oli aina vähän noin — vähän itseensä sulkeutunut.»
»Niin.» Nyökkäsin taas. »Kertokaa nyt», jatkoin sitten, »niin juurtajaksain kuin voitte, mitä on tapahtunut viimeisten kolmen viikon kuluessa».
»Hm, niin», aloitti hän pitkäveteisesti, »isänsä kuoleman jälkeen hän oli aluksi aivan poissa suunniltaan — harhaili ympäri taloa kuin levoton sielu, istui illat kirjastossa, jossa heidän oli tapana istua, ja söi tuskin mitään. Sitten herra Royce alkoi käydä talossa, ja silloin tuli vähän parempaa, ja me toivoimme hänen palautuvan pian entiselleen. Mutta sen sijaan näyttikin hänen laitansa muuttuvan vielä huonommaksi, ja hän lähetti meidät kaikki maalle laittamaan kuntoon Belairia. Tein kuten oli käsketty ja sähkötin hänelle, kun kaikki oli valmista. Hän vastasi, että hän tulisi muutamien päivien perästä. Kymmenen päivää sitten tulivat ne palvelijat, jotka olivat jätetyt kaupunkiin, ja me odotimme emäntäämme joka päivä, mutta häntä ei kuulunut. Lähetin hänelle taas sähkeen, mutta hän ei vastannut mitään, ja lopuksi tulin niin rauhattomaksi, etten tiennyt muuta neuvoa kuin lähteä takaisin kaupunkiin katsomaan, miten asian laita oli. Tulin tänne varhain aamulla ja menin suoraan kotiin. Thomas, toinen käskyläinen, oli jätetty vartioimaan taloa, ja hän sanoi, että neiti Frances ja hänen kamarineitinsä olivat lähteneet Belairiin samana päivänä kuin palvelijat. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän.»
»Hän on siis ollut poissa kymmenen päivää?» kysyin.
»Niin, kymmenen päivää.»
Kymmenen päivää! Mitä kaikkea saattoikaan olla tapahtunut tänä aikana! Tohtori Jenkinsonin arvelu mielenhäiriöstä johtui heti mieleeni, ja olin nyt enemmän kuin koskaan ennen taipuvainen uskomaan sellaisen mahdollisuutta. Miten muuten voitiin tämä pako selittää? Roycen katseesta voin nähdä, että hänen päässään oli kaikki ajatustoimi pysähtynyt.
»Hyvä», sanoin vihdoin paremman puutteessa; »tulemme teidän mukananne kotiin puhumaan tuon käskyläisen kanssa. Ehkä hän voi antaa meille lisätietoja.»
Mutta hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Kymmenen päivää sitten olivat vaunut pysähtyneet portin eteen, ja neiti Holladay ja hänen kamarineitinsä olivat nousseet niihin ja ajaneet tiehensä. Vaunut olivat otetut, luuli hän, jostakin lähistössä olevasta ajuritoimistosta, sillä talon ajuri oli lähetetty pois samalla kertaa kuin muut palvelijat. He olivat ajaneet puistokatua pitkin Viidennelleneljättä kadulle, josta, hän arveli, he olivat kai menneet Long Islandin asemalle.