»Luullakseni kohtaus menee ohi», huomautti tohtori katseltuaan häntä hetken aikaa. »Hankin pari sairaanhoitajatarta ja teemme kaiken mitä voidaan tehdä. Onko hänellä ketään sukulaisia täällä New Yorkissa?»
»Ei, he ovat kaikki Ohiossa. Ehkä olisi parasta ilmoittaa heille?»
»Sitä en luule, jollei hän tule pahemmaksi! Hän näyttää olevan lujaluontoinen. Arvelen hänellä olleen jotakin surua?»
»Niin», sanoin. »Hän on ollut hyvin levoton erään juttunsa vuoksi.»
»Varmaankin», myönsi hän nyökäyttäen. »Jos ihmisillä olisi tarpeeksi ymmärrystä olla harmittelematta, niin meillä lääkäreillä olisi paljon vähemmän tekemistä.»
»Haluaisin mielelläni kutsua myöskin tohtori Jenkinsonin», sanoin. »Hän tuntee herra Roycen ja voi ehkä olla hyödyksi.»
»Kernaasti; neuvottelen ilolla tohtori Jenkinsonin kanssa.»
Viimeksimainittu kutsuttiin, ja hän vahvisti taudin laadun. Hän ymmärsi tietysti syyn, miksi Royce oli sortunut, ja kun neuvottelu oli päättynyt ja hänen virkaveljensä poistunut, puhutteli hän minua.
»Herra Lester», sanoi hän, »neuvon teitä menemään kotiinne lepäämään. Tekin näytätte väsyneeltä ja liian vaivautuneelta. Työnne on liian kuluttavaa. Olkaa nyt enää ajattelematta tätä asiaa, muuten teidän käy samalla tavoin kuin Roycen. Hän on kai saanut lisää huonoja uutisia?»
Kerroin hänelle neiti Holladayn katoamisesta. Hän mietti hetkisen vakavana.