»Se vahvistaa minun luuloani, että hän on mielenhäiriössä», sanoi hän. »Äkillinen vastenmielisyys sukulaisia ja ystäviä kohtaan on yksi tavallisimpia taudin oireita. Luonnollisesti on hänestä otettava selko?»
»Aion tehdä sen», vakuutin hänelle ehkä vähän suuremmalla itseluottamuksella kuin mitä itsekään tunsin.
»Hyvä, muistakaa kääntyä puoleeni, jos voin auttaa teitä. Mutta ennen kaikkea menkää kotiinne ja nukkukaa kymmenen tuntia — kaksitoistakin, jos voitte. Ja muistakaa, ei mitään työtä sitä ennen — ei mitään mietiskelemistä. Silloin olette entistä ripeämpi huomenna.»
Huomasin, että hänen neuvonsa oli viisas, mutta yksi tehtävä minun oli kuitenkin suoritettava ensin. Otin ajurin ja ajoin lähimmälle lennätin-asemalle. Sieltä sähkötin Brooksille, Holladayn ajurille ja pyysin häntä tulemaan New Yorkiin ensimmäisellä junalla ja käymään luonani konttorissa. Kun tämä oli tehty, annoin ajurille osoitteeni ja nojauduin takaisin vaunun nurkkaan.
Ei mitään mietiskelyä, oli Jenkinson sanonut: mutta vaikeata oli joka tapauksessa pitää ajatuksia hiljaa. Missä oli Frances Holladay? Minkä vuoksi hän oli paennut? Oliko hän todellakin mielenhäiriössä? Oliko salaisuus ollut liian raskas hänen kannettavakseen? Taikka oliko hän vain joutunut sen rikollisen naisen vaikutusvallan alaiseksi? Mutta jos hän oli mielenhäiriössä, niin mitä meidän olisi silloin tehtävä hänelle, kun olemme hänet löytäneet? Ja jos hän ei ollut mielipuoli, niin mikä laillinen oikeus meillä oli sekaantua hänen asioihinsa? Nämä ja sadat muut kysymykset ajelehtivat päässäni, kunnes kaikki meni sekasotkuksi ja istuin neuvotonna, välinpitämätönnä.
»Olemme perillä», sanoi ajuri hypäten alas istuimeltaan temmaten oven auki.
Maksoin hänelle ja menin kuin puolihorroksissa alempia portaita ylös.
Seisoessani ja hapuillessani avaintani, avasi joku oven sisäpuolelta.
»Ei, kas vain, herra Lester!» kuulin Martignyn äänen sanovan. »Mutta mitä nyt? Ettehän toivoakseni liene sairas?»
»En», mutisin, »ainoastaan läpiväsynyt».
Ja menin kuin unissakävijä portaita ylös.